tiistai 30. joulukuuta 2008

Joulumieli - löytyi se kuitenkin


Löysin kuin löysinkin hitusen joulumieltä aivan joulun kynnyksellä. Ahdistavat asiat alkoivat saada oikeita mittakaavoja ja tuntui tärkeälle tehdä joulun tuntua kotiin. Hyvä mieli ja joulun tuoksu leijui kotiin viimeistään piparkakkuja paistellessa ja kuusta sisään kannettaessa. Kahden aikuisen joulusta muodostui tunnelmallinen ja lämmin. Iloisin joulunviettäjä taisi kuitenkin olla pienen perheemme pahnan pohjimmainen eli Pele. Se ilostui silminnähden ainokaisesta kuusen alta löytyneestä paketistaan josta paljastui tämän joulun lemmikkien hittilelu: röhkivä kumipossu :). Aattoilta kuluikin koiran iloista kurinaa ja laulavaa vinkumista kuunnellessa säestettynä possun röhkötyksellä.


Joulun jälkeen saimme Sylvia-serkun miehineen ja Elsa-koirineen kylään. Koirat tapaavat toisiaan yhtä mielellään kuin mekin ja sutinaa riitti - kumipossu kolmantena pyöränä. Sunnuntain haalea talviaurinko houkutteli meidän ulos ja ajoimmekin muutaman kymmenen kilometrin päähän kylänraitille, jonka varrella lapsuutemme kesämökki sijaitsee. Lapsuuden muistojen valtava piha tuntui kovin kutistuneelle, mutta herätti silti samat muistot ja lämmön etenkin kun kuistilla roikkui yhä sama lehmänkello ja aitanseinustaa koristivat samat ruosteiset talikot, kannut ja purnukat.

Nyt uuden vuoden ja kolmannen hääpäivän kynnyksellä ajatukset pitää kai jo siirtää ensi vuoteen. Toivottavasti työntäyteisenä alkava vuosi tuo mukanaan enemmän aikaa yhdessä miehen kanssa ja vastauksia edes muutamiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Tule joulu kultainen?

Olimme viime viikolla miehen kanssa ihanassa joululaulukonsertissa vihkikirkossamme. Jenni Vartiainen ja Tomi Metsäketo lauloivat reilun tunnin mittaisessa konsertissa kauneimmat ja herkimmät joululaulut. Odotin suloisen jouluisen tunnelman täyttävän sydämeni kun kävelisimme lumisateisessa illassa miehen kanssa käsikynkkää takaisin autolle. Ensimmäiset säkeet kaikuivatkin kauniisti kirkon komeissa holveissa eikä aikaakaan kun nieleskelin kyyneliä, niistin ja hytisin iho kananlihalla. Ei varmasti ole konsertin vika, että jouluilon sijaan tunteeni ovat siitä lähtien risteilleet ennemmin joulualakulossa kuin innokkaassa odotuksessa. En saa tänä vuonna joulunodotuksesta kiinni.

Siksi blogikin on elänyt hiljaiseloa. En halua blogin muuttuvan pateettiseksi valitukseksi ja masennusvirreksi - tuskin kukaan sellaista lukea haluaa. Apeutta aiheuttavat aiheetkin ovat osittain sellaisia, joita en ainakaan toistaiseksi tohdi täällä jakaa. Kerron ne toistaiseksi miehelle, ystävälle, sopotan koiran korvaan... ja ehkä jokin päivä kirjoitan niistä selkein sanoin.

tiistai 18. marraskuuta 2008

Yksinolo harmittaa

Mies on ollut tämän viikon työmatkalla kuten edellisenkin viikon ja ties kuinka monta sitä ennenkin. Olen aiemminkin tainnut mainita etten juuri viihdy yksin kotona. Vilkkaan mielikuvituksen ansiosta pelkään mitättömiä rapsahduksia ja kuvittelen tahtomattani ties mitä kauhuja. Tiedän varsin hyvin, että on tyhmää pelätä olemattomia, mutta järkeily ei vain riitä. Epämiellyttävä tunne yksin ollessa ei väisty. Pahin levottomuuden tuomista ongelmista lienee kuitenkin unettomuus. Yö toisensa jälkeen menee pyöriessa ja syvää unta saa odotella aamuyölle saakka ja aamulla puhelimen torkku-nappi saa kyytiä kun ylös nousua yrittää vetkuttaa mahdollisimman pitkään. Kun mies taas on kotona, nukahdan usein kesken tv:n katselun sohvalle tai parhaimmillaan koiran kainaloon lattialle.

En osaa sanoa miksi tällä viikolla yksinolo on tuntunut lähes ylitsepääsemättömän vaikealle. Tuntuu epäreilulle elää viikot vain odottaen torstai-iltaa kun mies viimein tulee kotiin ja yhteistä viikonloppua. Tosiasia kuitenkin on, ettei muutama ilta viikossa riitä mihinkään. Eihän avioelämän tälläistä pitänyt olla! Erossa vietetyn viikon jälkeen viikonloppuun myös usein kohdistuu kohtuuttomiakin odotuksia, jotka sitten purkautuvat riitelynä ja romuttaa kivat suunnitelmat.

Yritän tietysti tsempata ja säilyttää hyvän mielen miehen poissaollessa ja kannustaa häntä jaksamaan työreissut omalta osaltaan. Ei hänkään liiemmin taida kotoa poissaolosta nauttia. Tilanne on vaikea kun tekisi mieli ennemmin ruinata ja ruikuttaa, parkua täyttä päätä.

Ainoa joululahjatoiveeni tänä vuonna taitaakin olla laatuaikaa miehen kanssa, ylenpalttisen paljon - mieluiten arki-iltaisin, säännöllisesti läpi vuoden...

Joulun odotus alkakoon

Istutin tänään amaryllikset joulua varten. Unohdin ne jääkaapin perukoille ja taidan tapani mukaan olla auttamattomasti myöhässä, mutta ilahduttakoon kukat meitä sitten myöhemmin talvella. Viime jouluna istutin joulukukat ohjeiden mukaan 8 viikkoa ennen h-hetkeä ja kukat lähtivätkin kasvuun kovaa vauhtia ja kukkivat jo hyvän aikaa ennen joulun pyhiä... Rakastan joulun suunnittelua ja odotan sitä joka vuosi samalla hartaudella. En välttämättä keskity kodin peittämiseen koristeisiin ja jouluhepeniin vaan mieluummin mietin ihanat ruokalajit perinteisten kinkun ja laatikoiden rinnalle, leivon pakkasen täyteen kakkuja ja torttuja, koristelen piparkakut ja etsin uusia glögireseptejä illat pitkät netistä. Odotan jo aattoillan leppoisaa ja hämyistä tunnelmaa, kiireettömyyttä ja joulun ihania tuoksuja.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Huutokaupassa, osa II

Viikonloppuna satoi ensilumi. Ihan kinokseksi asti siitä ei riittänyt, mutta toi sentään vaaleutta pimeisiin iltoihin. Toiset ilahtuivat, odottavat kunnon pyryä. Minä en. En erityisemmin välitä lumesta ja jään tuoma liukkaus aivan kauhistuttaa kun pitäisi polvivaivaisen koiran kanssa yrittää talvi taiteilla.

Aloittelimme viikonlopun taas rennosti tanssilattialla, tällä kertaa cha cha:ta harjoitellen. Mies yritti tosissaan herätellä sisäistä latinoaan ja välillä innokkuus ehti taitojen edelle - molemmilla. Toisinaan taas oli naurussa pitelemistä kun mies suunnitteli miten hän viemisen sijaan sitten antaa merkin, että pitää pyörähtää... huomattuaan ettei merkistä syöksähtäminen hurjaan pyörähdykseen johdakaan kovin kauniisiin tanssiliikkeisiin vaan ennemminkin jokseenkin vauhdikkaisiin vaaratilanteisiin mies taisi kuitenkin päättää, että perinteinen naisen tanssiin johdattelu onkin ihan hyödyllistä opetella. Oli muuten tosi mukavaa myös huomata, että loppua kohden tanssiminen alkoi jo sujuakin ja vielä kotonakin etsittiin tutut biisit netistä ja harjoiteltiin seuraavana iltana illallisen valmistuksen lomassa :).

Teimme viikonloppuna myös toisen retken huutokauppaan, tällä kertaa paikalliseen vanhaan sotilaskotiin. Huutokaupan pitäjä oli sama kuin viikko sitten ja olinkin hieman pettynyt kun myös tarjonta näytti lähes edellisviikon kopiolle. Ainoastaan talonpoikaishuonekalut puuttuivat. Jäimme kuitenkin seuraamaan kaupan tekoa silmällä pitäen kaunista vanhaa kristallikruunua. Lähestulkoon kaikki muut valaisimet sen ympäriltä otettiin kohteiksi yksi kerrallaan ja kaupattiin suht edulliseen hintaan. Hieroimme käsiämme ja ajattelimme, ettei vanha lamppu voi olla kirkkaasti kimaltelevia lamppuja kalliimpi. Viimein, muutaman tunnin odotuksen jälkeen rohkenimme pyytää lamppua huudettavaksi - vain kuullaksemme, että jo lähtöhinta pompsahti reilusti yli budjettimme. Vanhus osoittautuikin keräilyhelmeksi! Meklari kai haisteli ihmisten huutohalukkuutta ja hintatasoa kimaltelevilla krumeluurilampuilla ja totesi, ettei siitä sakista kukaan lähtisi arvolampusta kilpasille. Teimme lampusta kyllä tarjouksen, mutta arvatenkin se kaikui kuuroille korville ja jäi siis odottelemaan uuteen kotiin pääsyä vielä toistaiseksi. Niin ja toisaalta, kyllä meidän keittiönlampuksi pääsee vähemmilläkin meriiteillä...

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Huutokaupassa

Eilen, lauantaina suuntasimme auton nokan kohti piskuista naapurikaupunkia huutokauppa ja ihanat kustavilaiskalusteet silmissä kiiluen. Lehti-ilmoitus näet lupasi myyntikohteiden sisältävän jos jonkinlaista mielenkiintoista ostettavaa. Myös Pele pääsi mukaan turistiksi ja virkistäytymään. Perillä todellisuus ei ollut aivan yhtä valloittava kuin mielessämme olimme kuvitelleet. Kustavilaiskalusto osoittautui kolmeksi kalusteeksi: pieni, matala puinen kaappi, iso, tosi korkea astiakaappi ja kaunis, mutta hutera puusohva. Olemme metsästäneen mieleistä puusohvaa jo jonkin aikaa ja välillä intautuneet tarjoamaan niistä netin huutokaupoissakin sievoisia summia (öhöm... tai siis minä olen intautunut ja mies päinvastoin on toppuutellut... turhaan). Kyseisessä sohvassa oli kauniit puuleikkaukset ja sen olisi melko vähällä vaivalla saanut maalattua mieleisekseen. Paikkakin sille on jo katsottuna valmiiksi. Selkänojan huteruus kuitenkin sai meidät epäilevälle kannalle, varsinkin kun näytti, että sen vahvistaminen olisi meidän puusepäntaidoillamme vaikeaa. Jäimme siis taka-alalle seuraamaan huutokauppaa ja päätimme ettemme tällä kertaa huutaisi mitään. Kokemuksena huutokauppa oli silti kiva. Mieskin nautti ensimmäisestä huutokaupastaan vaikka ihanat munkkikahvit jäivätkin juomatta :). Harmi, että kamera unohtui kotiin, eikä reissusta tai kohteista ole kuvia.

Myös Pele nautiskeli reissusta vieraalle paikkakunnalle täysin siemauksin. Se pääsi tietysti säännöllisesti jaloittelemaan ja haistelemaan paikallisten haukkujen terveisiä ja paineli pitkin katuja rinta kaarella ja häntä kippurassa. Tälläkin kertaa se oli niin innostunut reissusta, että muisti vasta monen tunnin jälkeen kotipihalla käydä asioillaan. Miten sitä nyt kiireessä ja tohottaessa muistaisi jalkaa nostaa?!?

Lauantai-ilta alkoi jo hämärtää kun kurvasimme kaikin puolin mukavalta päiväreissulta kotitielle. Tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin... Vatsojen kurinaa auttamaan oli siis käynnistettävä armoton ruuan valmistus, eikä aikaakaan kun hellalla porisi omasta kalaliemestä keitelty lohikeitto, uunissa paistui kasvispiirakka ja pöydällä höyrysi vuoden ensimmäinen lautasellinen joulutorttuja. Nam!

Alla vielä ohje tosi helpolle ja maistuvalle kasvispiirakalle:

Käytän usein kaupan valmista, pakastepohjaa. Näin tälläkin kertaa.

Täyte:

1 vihreä paprika (isoista paprikoista tosin en käyttänyt kaikkea)
1 punainen paprika
1 keltainen paprika
pieni pala purjoa (kaupassa ei ollut purjoa, joten ajattelin korvata tämän sipulilla - ja arvatenkin unohdin...)
1 dl juustoraastetta
2 dl kevyt kermaa
2 kananmunaa
1 dl mustia oliiveja

Levitä sulanut piirakkapohja halkaisijaltaan n. 25cm piirakkavatiin ja levitä paprikasuikaleet ja oliivit päälle. Sekoita juustoraaste, kerma ja kananmunat keskenään ja kaada piirakan päälle. Paista uunissa 225 asteessa n. 25 minuuttia.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Pyhäinpäivä


Marraskuu alkoi sateisena. Ei tekisi mieli lähteä koleaan vesisateeseen vaihtamaan auton renkaita, mutta kai huomenna on pakko kun säätiedotus lupaa räntää. Syksyinen sää vetää mielen helposti alakuloiseksi, etenkin kun mies painaa jo toista viikonloppua peräjälkeen töitä. Tälläisinä päivinä on mukavaa laittaa takkaan tuli ja kynttilöitä palamaan, jotta edes tunnelma olisi lämmin kun ulkona tuivertaa. Vähäiset jäljellä olevat polttopuumme ovat vain hieman päässeet kostumaan ja ne pitäisikin muistaa tuoda sisään kuivumaan hyvissä ajoin. Arvatenkin viime viikolla kaikkea muuta kuin tarmokkaana elellyt talon emäntä unohti puunkantovelvollisuutensa ja toistaiseksi on saatu lämmitellä ilman takkatulen apua.

Ajattelin tänään käydä myös hautausmaalla. Muistelen mieluummin rakkaita isovanhempiani muualla kuin kirkkomaalla, joten haudoilla käyn oikeastaan vain pyhäinpäivänä ja jouluna. Tuntuu silti tärkeälle käydä sytyttämässä kynttilät ja viettää hetki liekkiä katsellen. Eläessään ukki oli tärkeä ihminen pienen tytön elämässä. Ukki vuoli pajupillit, kyyditti moponsa tarakalla kaljakopassa ja otti mukaan kauppa-autolle. Turvallisessa sylissä kiemurtelimme serkun kanssa pakahtumaisillamme kikatuksesta kun ukki kutitteli kainaloista ja antoi hieroa poskea karkeaa leukaansa vasten. Myös ukin kuolema kesäisen ukkosmyrskyn aikana on piirtynyt raskaana kokemuksena muistiini. Tuohon aikaan piskuisessa kylässä ei ollut osoitteita ja ambulanssia vastaan piti lähteä isomman tien laitaan. Muistan vielä vuosikymmenien jälkeenkin pelkoni juostessani rankkasateessa mummolasta läheiselle kesämökillemme kiirehtimään isää ambulanssin oppaaksi. Päällimmäisenä ovat kuitenkin muistot aina aurinkoisista kesistä mummolassa.

Nyt vanhempana olen useasti pannut merkille kuinka ukin omat lapset ja muut sukulaiset puhuvat ukista aina ja yksinomaan vain hyvää. Häntä pidetään reiluna miehenä joka ei arvostellut muita ja auttoi mielellään vaikeissakin asioissa, mutta ei koskaan pyrkinyt puuttumaan esimerkiksi lastensa asioihin. Ukki oli hyvä mies. Siksi harmittaa, että menetin hänet niin nuorena. Olisi ollut mukavaa yrittää omaksua edes hitunen hänen elämänviisauttaan ja näyttää, että "katso ukki, kyllä meistä kaikista pienistä tirppanoista ihan hyviä aikuisia tuli!".

Jostain syystä muistot mummosta ovat haaleampia, epäselviä. Kenties se johtuu siitä, että mummo oli luonteeltaan hiljainen kuuntelija, sivusta seuraaja joka tyytyi ennemmin taustalla laittelemaan kotia ja ruokaa vieraille kuin osallistumaan kärkkäänä keskusteluihin. Mummolta saatiin lupa leikellä aikakauslehdistä julkkisten kuvia ja kaapista löytyi aina ihananällöttäviä Pihlajanmarja-karkkeja.

Toivon, että joskus omat lapseni saavat yhtä lämpimiä muistoja omista isovanhemmistaan. Omien vanhempien ikääntyminen on yksi syy, joka saa ajattelemaan perheen perustamista yhä useammin. Toivoisin niin heidänkin saavan nauttia pienen ihmisen seurasta vielä kun jaksavat.

En malta olla mainitsemasta myös puutarha- ja kukkakuulumisia... Keräsin nimittäin tänäkin vuonna takapihalta kimpullisen maksaruohoa maljakkoon. Se kestää kauniina pitkään ja kun kukat lakaistuvat voi varret istuttaa kukkaruukkuun pistokkaina, sillä varresta alkaa työntyä saman tien uusia alkuja. Kesän tullen taimen voi sitten istuttaa kukkapenkkiin. Kätevää! Muratin talvehditusprojekti on saanut hieman takapakkia, sillä suurempiin taimiin näyttää pesiytyneen jokin pieni hämähäkki joka verkollaan hitaasti tukahduttaa kasvia. Fairy-vesikäsittelyn luulisi tepsivän. Aion jatkaa saippuavedellä suihkuttelua ainakin tämän päivän. Osa murateista sen sijaan näyttää muuten vain ja huvikseen loukkaantuneen sisälle tuomisesta ja kuivattaa lehtiään kohtalaista vauhtia. Montakohan niistä selviää kesään saakka..?

keskiviikko 15. lokakuuta 2008

Jep, jep...

... sitä tuntee itsensä TOSI järkeväksi kun vasta ulkona huomaa pukeneensa jalkoihin eriparikengät - heh. Mitä lie työstressiä :)

tiistai 14. lokakuuta 2008

Syysaskareita

Tänään saimme viimein miehen kanssa koukut kiinnitettyä kuistille jo loppukesästä ostamillemme öljylyhdyille. Metsästimme moneen otteeseen pienen kaupunkimme kaupat läpi valkoisia pitkiä koukkuja - tuloksetta. Vasta tänään mies onnistui löytämään oikeanlaiset koukut ja lyhdyt saatiin iltapimeään loistamaan. Pienessä kaupungissa on monesta syystä mukava asustella, mutta ostosmahdollisuuksien runsaus ei niihin ikävä kyllä kuulu. Moni aivan vähäpätöisellekin tuntuva hankinta on kuin kiven takana, etenkin jos haluaa jotain erikoisempaa tai valtavirrasta poikkeavaa. Jopa muurikivet tilattiin varta vasten haluamaltamme toimittajalta paikalliseen rautakauppaan, sillä kauppojen vakiovalikoimaan kuuluneet kivet eivät silmäämme hivelleet. Lisäksi kaikilla kaupungin kolmella rautakaupalla oli täsmälleen sama valikoima... käsittämätöntä, jos ajattelee että jonkun mielestä saattaisi olla hyväkin ajatus tarjota jotakin erilaista ihan vain erottuakseen ja tarjotakseen asiakkailleen muuta kuin naapuriliikkeessä. Niin, tai ehkäpä olemme miehen kanssa vain nirsoja ja vaikeita asiakkaita, vaikkemme mielestäni pyri tarkoituksella poikkeamaan tietystä kaavasta tai todellakaan tavoittele erilaisuutta. Onneksi olemmekin usein valmiita näkemään vaivaa jonkin haluamamme eteen ja vaikkapa hakemaan tapetit varta vasten Laura Ashleyltä rautakaupan varmasti sinällään kattavan valikoiman sijaan.

Viikonloppuna sen sijaan tehtiin pihahommia. Haravointi on aina iso urakka, mutta ihanan aurinkoisessa säässä sitä oli ihanaa aloitella. Istutin myös pelargonioilta tyhjiksi jääneisiin parvekeruukkuihin kauniita callunoita. Asetelmat odottelevat vielä havuja rinnalleen ennen kuin ne ovat valmiit talven tuloa varten. Pele tuntui itsepintaisesti olevan sitä mieltä, että havujen sijaan lötsääntynyt nahkakuula sopisi paremmin callunoita koristamaan ja sylkäisi pallon kukkapurkkiin heti kun vain estelyltäni ehti. "Pele auttaa", sanomme aina kun se survoo itsensä jalkojen välistä kesken kottikärryjen työntämisen tai makaa miehen leuan alla äkillisen punnerrus- ja vatsalihasintoilun aikaan. Se ottaa seurakoiran tehtävänsä hyvin vakavasti ;).

Sunnuntain mukavasta ulkoilupäivästä seuralaisemme polvi kuitenkin alkoi jälleen vihotella ja tänään matka olikin taas suunnattava kohti eläinlääkärin vastaanottoa. Niveltä liukastava ja ravitseva pistoskuuri toivottavasti riittää auttamaan taas kinttujen kanssa eteenpäin. Rakkaan eläinystävän vastoinkäymiset kuitenkin huolestuttavat ja kun viime yönä heräsimme sen kammottavaan uniseen ulvontaan en voinut olla ajattelematta johtuiko ulina kivuista vai todella vain lennokkaasta unesta.

Eläinlääkärin antamiin hoito-ohjeisiin kuului myös rauhallinen ulkoilu normaaliin tapaan. Mukasta syysillasta lenkkipolulla nauttiessamme ja Pelen keskittyessä hemaisevan pinseri-neidon jättämiin terveisiin ideoimme miehen kanssa kenties ensi kesän projektia: huvimajaa...

maanantai 6. lokakuuta 2008

Pihalta pelastettuja


Pihalta pelastamani pelargoniankukka näyttää jotenkin tosi herkän kauniille pienessä maljakossaan. Se vahvistaa entisestään hienoista haikeutta joka syksyyn kai auttamatta liittyy. Keräsin pihamaalta sisälle talvehtimaan myös kaikki muratit, joita nyt uudelleensijoitellaan pitkin asuntoa. Vierailijoiden ei siis pidä ihmetellä emännän hurahtaneen muratteihin - hän ei vain raaski heittää niitä kertakäyttötavaran tavoin roskiin. Talvipesäänsä kuistilla odottelevat myös loput pelargoniat. Ne odottavat varastoon kukkien varastointihyllyjä, sillä ne pitävät pimeästä ja talvehtivat parhaiten viileässä. Tai niin ainakin olen ymmärtänyt. Keväällä selviää onnistuinko tarjoamaan niille talvehtimiseen sopivat olosuhteet.

Talven tullet pitäisi ryhtyä taas sisähommiin. Ei sillä, että syksyn pihatyötkään vielä tehtyinä olisi... Pakkaspäivien tehtävälistalle on lisätty ainakin kirjakaapin järjestely, jossa tällä hetkellä kolme vuotta sitten häälahjaksi saamamme nallepari nakottaa kaaoksen ja epäjärjestyksen keskellä. No, talvella sitten kun on aikaa - hih...

Syksyn kulttuuririentona kävimme viikonloppuna katsomassa edellisessä postauksessakin mainitsemani Tuntemattoman sotilaan. Ymmärrän hyvin miksi teos jakaa mielipiteitä ja miksei kovin tulkinnanvarainen esitys uppoa yleisöön kuin yleisöön. Itse pidin näytelmästä, mies samoin. Se myös herätti meissä miehen kanssa hyvin erilaisia ajatuksia ja tulkintoja, joista kotimatkalla riitti keskustelua. Mies taitaa muistaa Väinö Linnan alkuperäisen Tuntemattoman sotilaan lähes ulkoa ja hänelle näytelmä avautui vielä aivan eri tavalla kuin minulle, joka muisti vain kohtauksen sieltä, toisen täältä. Suosittelen silti näytelmää kaikille siitä hivenenkin kiinnostuneille. Evästykseksi antaisin kuitenkin kehotuksen avoimesta mielestä ja kenties pikakertauksesta klassikkokirjan kertomukseen.

perjantai 3. lokakuuta 2008

Tassuttelua

Mursu

Joku sanoi ettei tänä syksynä ruska olisi kovin onnistunut, mutta minusta kirkkaissa väreissä tuulessa lenteävät lehdet ja helakkoina hehkuvat puut ovat oikein erityisen kauniita tänä syksynä. Samalla kun keli on kääntynyt kosteammaksi toi se mukanaa myös tassuvitsaukset. Pieni rakkulan näköinen muhku ilmestyi Pele Lupsukaisen varpaaseen ja vuotaa inhottavasti verta ulkoilun jälkeen. Kokemuksesta tiedän, että möykky paranee itsestään kun sen pitää kuivana ja puhdistaa säännöllisesti, mutta temppupa onkin jälleen helpommin sanottu kuin tehty. Ostin kuivana pitämistä varten eläinkaupasta töppösiä, joiden myyjän mukaan pitäisi olla lähes täysin vedenpitäviä. Lyhyen pissareissun ja aamukasteisessa nurmikossa kävelyn jälkeen tossu oli kuitenkin läpeensä märkä ja varpaiden ympäri kietaistu side vaihdettava.

Onneksi potilas jälleen kerran alistui hoitotoimenpiteisiin reippaasti. Kuono tosin oli ilmeisesti viisainta kääntää pois päin, sillä kuka nyt kestäisi katsella kun pumpulia asetellaan varpaiden väliin hiertymisen estämiseksi :). Ehkä Pele myös jollain tasolla ymmärtää, että sitä yrittää auttaa, sillä aivan yhtä kiltisti se antoi vaihtaa siteet polvileikkausten jälkeen vaikka haava selvästi oli vielä kipeä ja tekoristisiteellä korvattu polvi arka. Edes supertiukkaan jämähtänyttä teippiä irroittaessa se ei inahtanutkaan. Toisaalta, yritän pitää huolen, että sekä huolto- että hoitotoimenpiteiden jälkeen palkka napsahtaa kirsun eteen välittömästi ja kattaa kivun ja säryn sekä auttaa unohtamaan ikävän kokemuksen. Kenties siitä syystä polvileikkausten aikoihin lääkkeenotto oli lähes päivän kohokohta eikä tablettia aina edes tarvinnut piilottaa lihapullaan kunhan pullia vain oli tabletteihin nähden enemmän.

Mies oli taas loppuviikon reissussa. Ikävintä miehen työmatkoissa on aina se, että yhteydenpito on vaikeaa kun toinen tekee töitä iltamyöhään. Tänään myös tanssitunti jää mitä luultavimmin väliin työurakan viivästysten vuoksi ellei kotimatkalle ehditä ajoissa.

Huomenna pakkaamme auton ja suunnistamme Sylvia- ja Elsa-serkkujen luo kyläilemään. Pääsemmepä samalla reissulla tutustumaan myös paljon huomiota herättäneeseen Tuntemattomaan sotilaaseen.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Kesän viimeiset

Yksi mukavimmista asioista kotikaupungissamme on kesällä yötä päivää auki olevat torikahviot. Tänä kesänä tosin sateessa värjöttely taisi kahvittelijoita hieman karsia, mutta päätimme viimasta huolimatta tehdä vielä viimeisin herkuttelureissun torille tämän kesän nimiin. Innokas lörtsynsyöjä ei onneksi ulkoilmakahvilassa saa paheksuvia katseita osakseen vaan saa sekin nauttia torin kivasta ilmapiiristä. Tosin tällä kertaa huomion taisi viedä miehen kädessä komeillut ihanasti tuoksuva aarre :).

maanantai 15. syyskuuta 2008

Fuskausta


Viime perjantaina oli viimein ensimmäiset tanssiharjoitukset. Myös tanssiharrastuksen kanssa nimittäin toistui sama eipäs-kylläpäs-juupastelu ja kurssi ehti vaihtua moneen kertaan ennen mieleisen ja aikatauluihimme sopivan löytymistä. Nyt ykköseksi rankkaamallamme kurssilla keskitytään yksin omaan opettelemaan fuskun alkeita. Fusku on yksinkertaistettua jivea, jota tänä päivänä ymmärtääkseni tanssitaan paljon esimerkiksi lavoilla.

Pienessä koulun juhlasalissa osallistujien ikä vaihteli alle kolmekymppisistä eläkeläisiin, mutta sulassa sovussa mahduimme kaikki harjoittelemaan. Toiset olivat kokeneempia ja toiset - niin kuin me miehen kanssa - kokemattomampia. Onneksi fusku tuntuu olevan aika helppoa, joten molempien varpaat säilyivät ehjinä eikä tunteetkaan ehtineet kummemmin kuohahtaa turhautumisen vuoksi. Nyt pitäisi vain ehtiä harjoittelemaan hiukan ennen seuraavia harjoituksia.


Toinen viikonlopun urotöistä oli odotellut tekijäänsä jo keväästä lähtien. Tilasin nimittäin jo keväthankien aikaan pikkulintupoloisia ajatellen kauniin talonmuotoisen lintulaudan, joka halutessamme toimittaisi myös lintupöntö virkaa kesäaikaan. Onneksi kauan suunniteltu on todella kuin puoliksi tehty ja iltahämärissä sunnuntai-iltana tolpan pystytys ja pöntön nakuttelu paikalleen sujui sutjakkaasti. Jopa huolimatta siitä, että taloutemme kaksi akkuporakonetta vara-akkuineen olivat kaikki aikaa sitten hyytyneet. Miehen mielestä nimittäin ruuvaus kuin ruuvaus on hoidettava porakonetta käyttäen... mitä siitä nyt tulisikaan jos pelkän ruuvimeisselin avulla työhön ryhtyisi :). No, on tietysti totta, että kunnon työkaluilla homma yleensä hoituu käden käänteessä eikä (ehkä niin herkästi) mene tumpuloinniksi. Niin, ja sen verran täytyy nyt myös tunnustaa, että tuli fuskattua pikkuisen myös pöntön pystytyksen kanssa... tolppa maalattiin vähemmän järkevästi spray-maalilla. Tästä ei sitten hiiskuta näppärämmille remonttireiskoille ;). Nyt kuitenkin saa lintujen puolesta lumikin vaikka sataa, ruokaa on taatusti tarjolla kauniista valkoisesta tupasesta.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Muistoja kesästä

Ihana, aurinkoinen syyssää on hellinyt tätä osaa Suomesta koko viikonlopun ja alkuviikon. Kesäksi sitä ei voi kutsua enää hyvällä sydämelläkään, sillä aamun kokonaiset neljä lämpöastetta houkuttelee lähinnä etsimään pipot ja lapaset kaapin perukoilta taas käyttöön. Surukseni myös kaunis hevoskastanjani tuntuu luovuttaneen kamppailun ensin kevään yöpakkasten, sateisen kesän ja nyt aikaisin tulleiden hallaöiden edessä. Toivon silti yhä, että se selviäisi talven yli.

Onneksi sateesta ja kylmyydestä huolimatta aloitteleva viherpeukalo sai ilonaiheitakin: siemenestä kasvatetut pelargoniat kasvoivat ja voivat hyvin ja jokaikiseen ilmaantui myös kaunis kukka. Väriltään ne vaihtelivat valkoisesta vaaleanpunaiseen ja perinteiseen helakan punaiseen.


Ihmeekseni onnistuin myös kasvattamaan ihka ensimmäisen kukan muutaman vuoden vanhaan kärhööni. Mielessä sitä istuttaessa tosin oli kauniisti suurta pajunrunkoa kiertävä ja valtoimenaan kukkiva köynnös, mutta iloitsen toki yhdestä peukalonpäänkokoisesta kukastakin. Sentään en onnistunut nitistämään kärhöparkaa, joten jokainen parannus siitä on pelkkää plussaa :).


Eräänä aurinkoisena päivänä puutarhaamme ilmestyi myös tälläinen vieras. Sen kauniin suonikkaita siipiä olisi ihaillut kauemminkin...

Eräs kesän huvittavimmista muistoista on retki miehen isovanhempien luo mehumarjareissuun. Ennen tuota retkeä suursyömäri ja herkkusuumme Pele ei suin surminkaan erehtynyt lupsauttamaan suuhunsa mitään marjaa muistuttavaakaan. Ja sitten, yhtäkkiä kesken marjankeruu-urakkamme se alkoi päättäväisesti kiskoa karviaisia suoraan pensaasta suuhunsa ja mussutti niitä ilmeisen hyvällä ruokahalulla. Voisi kuvitella, ettei leveä turpa ja lurttuhuulet oikein sovellu karviaispuskan isojen piikkien väistelyyn, mutta pienintäkään inahdusta ei koko aikana kuulunut ja marjoja katosi sen kitusiin tasaista tahtia. No, mikäpäs siinä ajattelimme, ja annoimme sen jatkaa puuhiaan kun kerrankin maistui. Olen muuten ollut siinä uskossa, että eläimet kyllä tunnistavat syötävät ja syömäkelvottomat marjat ja sienet eivätkä siis popsi mitä sattuu suuhunsa. Kai oma sohvaperunamme on sitten niin kaupungistunut, poispilattu ja kauas esi-isistään jalostettu, sillä se ei tunnu ymmärtävän myrkkymarjoista tuon taivaallista ja pistelisi poskeensa myös myrkyllisiksi tietämieni koristepensaiden marjat.


Hauskalta marjareissulta saimme kotiinviemisiksi paitsi monta ämpärillistä viinimarjoja myös kimpun ihania auringonkukkia, kassillisen omenia, ison nipun porkkanoita ja sipuleita saunanlauteilla kuivatettaviksi.

Mies haikaili vielä monta päivää reissun jälkeen miten mukavaa maalla olisi asua, ajella traktorilla ja viljellä vihanneksia ynnä muuta omiksi tarpeiksi. Ajatuksesta innostuneena ensi kesälle miehellä onkin sunnitelmissa kokeilla ainakin kaalinviljelyä mikäli tutulta kaalifarmarilta liikenisi muutama taimi testilaatikkoon :).

keskiviikko 3. syyskuuta 2008

Mikä pettymys!

Voi hyvää päivää... muuta ei voi eilisestä, ensimmäiseltä yrittäjäkurssin luennosta sanoa, niin karvas pettymys kolmen ja puolen tunnin istunto oli. Itse kurssi alkoi jo viikko sitten, mutta pääsin osallistumaan työmatkan takia vasta tällä viikolla ja näyttäisi siltä, etten poissaolostani huolimatta menettänyt paljon. Jo ensimmäinen puoli tuntia osoitti, että odotukseni antoisasta kurssirupeamasta olivat murskana. Jännitin etukäteen miten koville joudun ja kuinka jaksaisin työpäivän päätteeksi keskittyä varmasti antoisiin luentoihin ja keskusteluihin. Vaan kuinkas kävi... Kurssin päävastuullinen opettaja ei käsittääkseni ollut itse koskaan ollut yrittäjä vaan lateli enimmäkseen varoittavia esimerkkejä yritystoiminnan karikoista kuulopuheiden ja kaverinkaimanveljelle tapahtui näin vuonna se-ja-se -tyyppisten esimerkkien kautta. Hänen selvästi itse kirjoittamansa opintomateriaali ei myöskään varsinaisesti tarjonnut lisäinformaatiota opiskelijalle vaan jatkoi samaa saarnaavaa ja suoraan sanottuna amatöörimaista linjaa. Opettajan mielestä muun muassa Jari Sarasvuo oli mitään osaamaton pelle ja Nokian puhelinten käyttöohjeet ovat täysin käyttökelvoton tuote "kun ei niistä kuitenkaan mitään selvää saa...". Noh, toki jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta mielestäni niiden toitottaminen tuon kaltaisessa yhteydessä ei ole alkuunkaan asiallista. Tosiasiassa kuitenkin perustelut, pienyrityksiä lähempänä olevat esimerkit, johdonmukaisuus ja joskus jopa sisältö puuttuivat.

Muut osallistujat olivat jo yritystoimintaansa aloittaneita ja minun lisäkseni mukana oli vain yksi nainen. En osaa sanoa olivatko he, eli rakennusmiehet, fysioterapeutti, eristysvillan puhaltaja tai kynsistudioyrittäjä tyytyväisiä kurssin antiin. Kukaan ei millään tavalla ainakaan kyseenalaistanut kuulemaansa, joskaan keskustelua ei muutenkaan illan aikana rohkaistu - päinvastoin. Luulenpa, että olisi ollut hedelmällisempää esimerkiksi asiakashankinnasta puhuttaessa miettiä yhdessä erilaisia tapoja, jakaa omia kokemuksia ja sillä tavalla oivaltaa uusia asioita kuin kuunnella opettajan uskomuksia kuinka omalla nimellä lähetetty suoramainontakirje tavoittaa miltei takuuvarmasti asiakkaan kuin asiakkaan. En usko saavani muiden mielipiteitä koskaan selville, sillä on melko varmaa, etten jatka kurssilla. Ajan tuhlaaminen turhanpäiväisellä, jopa huonolla kurssilla olisi typerää. Olen vain kerran opiskeluaikanani ollut näin pettynyt kurssin tarjontaan. Tuolla kerralla englanninkielisen kurssin opettaja ei osannut englantia edes auttavasti ja varmasti sinällään ammattitaitoisen luennoitsijan anti jäi saamatta.

Pettymys on toki karvas, mutta ei lannistava. Aion etsiä uuden, paremman kurssin ja todella tutustua yrittäjyyteen omin neuvoin. Ja jos tai kun yritysajatukseni saa ilmaa siipiensä alle, otan yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen josta aloittava yrittäjä saa paitsi henkilökohtaista valmennusta, uskoakseni myös vastinetta ajalleen.

Ainakin syksyn vapaa-ajan vaikeudet helpottuivat... Syksyn kiireistä muuten jäi uupumaan miehen ja minun yhteinen tanssiharrastus, jota olemme päättäneet jatkaa. Harjoitukset alkavat tänä iltana. Saapa nähdä miten cha-cha, valssi ja quickstep alkavat taas taipua :).

perjantai 22. elokuuta 2008

Vapaa-ajan ongelmia


Ihan tässä laiska ja saamaton jahkailija hikeentyy, niin kiireiselle tuleva syksy näyttää. Noh, olen myös tunnettu hienoisesta liioittelusta, joten luulenpa ettei tilanne alkukauhistuksen jälkeen ole kuitenkaan niin epätoivoinen kuin nyt näyttää. Minut on nimittäin hyväksytty yrittäjäkurssille! Kurssi lohmaisee yhden illan viikosta aina ensi tiistaista lähtien, marraskuun loppuun saakka. Jännittää! Kurssin kovin vähäinen materiaali lupaa kattavaa pakettia yrittäjäksi ryhtymisestä, kannattavuuden laskennasta, tukimahdollisuuksista ja ties mistä. Hartaasti toivonkin, että lyhyt opiskelupyrähdys olisi antoisa ja auttaisi eteenpäin tässä ainaisessä pähkäilyssä mitä sitä isona haluaisikaan tehdä.

Itse kurssi ei jahkailijaa vielä saa kananlihalle - sen tekee käytännön järjestelyt ja huono omatunto. Jos miehen työmatkat jatkuvat nykyiseen tahtiin on ennen koulunpenkille istahtamista klo 17 pitänyt ehtiä käymään kotona ainakin pissattamassa jalat ristissä odottava koira ja syömässä pikainen välipala. Omantunnon pistokset takaa takuuvarmasti surullisena odottamaan jäävän koiran ruttunaama kun se koko päivän odotettuaan ei pääseään emännän ohjastamana pitkälle ihanalle lenkille ja leikkimään vaan joutuukin jatkamaan odotusta vielä usean tunnin ajan. Odotettu ulkoilureissu kanssa on tietysti edessä kurssi-istunnon jälkeen, säällä kuin säällä, kellonajasta riippumatta. Tästäkin huolimatta odotan kurssia kovasti.

Haaveissani on myös jatkaa rakasta nyrkkeilyharrastustani. Nyrkkeilyiltoina perusrutiini on sama kuin kurssille syöksyessäni, mutta lenkkeily on ehdittävä tehdä ennen harjoituksia, sillä hikisenä tai suoraan suihkusta ulkoilmaan pyrähtäminen ei ole kovin terveellistä. Tuleepahan ainakin alkuverryttely tehtyä kunnolla kun ensin reippailee tunnin verran ja sitten muksii säkkiä puolitoista tuntia! Mutta niinpä vain noinakin iltoina kotona odottelee lelunrämmäle (lähestulkoon kaikki lelut on nimittäin suolestettu tai revitty riekaleiksi) suupielestä roikkuen pieni anovakatseinen koira, joka suuresta sydämestään toivoo edes pikkuriikkistä riekkuhetkeä koko päivän odottelun päätteeksi. Kuinka siinä voi hyvillä mielin lähteä harrastuksiinsa..? No, aika näyttää millaisia vapaa-ajan ongelmia syksy todella, tuo mukanaan.

Ylempi kuva on muuten tulosta viimeisimmästä käsityöinnostuksestani. Olen aina halunnut kokeilla huovuttamista ja kun kuulin helposta neulahuovuttamisesta kipaisin kauppaan ja hankin välineet. Koska ohjeen mukaisesti muottia käyttämällä pinkistä sydämestä tuli mielestäni kelvollinen päätin - kärsivällinen kun olen - että on aika kokeilla vaikeampaa tekniikkaa (tai siis unohtaa valmiit tekniikat ja alkaa soveltaa oppeja mielin määrin) ilman muottia ja muokata haluamiansa muotoja neulapistelyn ja saippuaveden avulla. Paikallisessa käsityöliikkeessä aiemmin näkemäni huovutetut pikkuruiset, suloiset kissa- ja koirarintakorut silmissä kiiluen pistelin sammalenvihreää villamöykkyäni ilmeisesti sellaisella intensiteetillä että mieskin nosti katseensa kannettavan ruudun takaa ja arveli meneillään olevan ennemmin murhayritys kuin askarteluhetki :). Kun sitten vajaan puolen tunnin luomisurakan tuloksena pöydälle pötkähti uusin urotyöni, pikkuruinen, rehellisesti sanottuna lähinnä suolakurkkua muistuttava pötikkä en ollut aivan vakuuttunut huovuttajantaidoistani... Päätin kuitenkin saman tien, että muokkaan pikkukaverista rintakorun maksoi mitä maksoi - ja pidän sitä myös. Toisaaltahan surkeudessaan vihreä mato on itse asiassa jo aika hellyttävä ja ansaitsee myötätuntoni.

Toinen kuva on tulos tämän iltapäivän ex tempore ostoksesta ja yhtäkkiä akuutiksi nousseesta tarpeesta saada olohuoneen seinälle taulu nyt-heti-paikalla. Kelvatkoon kummoisempaa inspiraatiota odotellessa...

perjantai 15. elokuuta 2008

Pieniä asioita, isoja iloja


Ihanaiset valkoiset ja punaiset päivänliljat ovat viimein kukassa puutarhan perukoilla! Ne ovat väsymättömiä kukkijoita ja olisivat viime kesänä jatkaneet pihan sulostuttamista pitkälle syksyyn elleivät ilmat olisi äkillisesti kylmenneet. Tänä vuonna koko kesä on ollut alusta alkaen kylmä ja sateinen ja siinä missä monien muiden kukinta on totaalisesti epäonnistunut, nämä kaunottaret näyttävät onnistuvan. Ihanaa!

Jännityksellä odotan myös siemenestä kasvattamieni pelargonioitten kukkimista: jokaisessa taimessa on ainakin yksi kukkavarsi ja muhkeat nuput, mutta itse kukka antaa odottaa itseään jo toista viikkoa. Kylmä sää tekee tehtävänsä... Aion säilöä pelargoniat varastoon talven ajaksi ja toivon iloitsevani niistä myös ensi kesänä. Sinällään pelargoniainnostukseni on lähes koomista, sillä olen aiemmin inhonnut kyseistä kukkaa täydestä sydämestäni. Mutta toisaalta niinhän aikoinaan on ollut myös punaviinin, homejuuston ja oliivien laita - joista jokainen muuten nykyisin kuuluu ehdottomiin herkkuihini :):

Eilen sain myös mukavan tunnustuksen Sylvialta. Hän lähetti oman bloginsa kautta tälläisen:

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Only 5 people are allowed to receive this award / Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle

2. Four dedicated followers of your blog / …joista neljä seuraa blogiasi

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world / Yhden täytyy olla uusi blogissasi ja asua eri puolella maailmaa

4. You must link back to whoever gave you the award / Linkitä siihen blogiin, josta sait tämän tunnustuksen.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten mitenkään kykene täyttämään haastetta eli keräämään kasaan neljää blogiani seuraavaa kanssabloggailijaa. Minulla on hailea aavistus, että jokunen ystävistäni silloin tällöin piipahtaa blogissani lukemassa mietintöjäni, mutta koska harva heistä on innostunut kommentoimaan en voi olla varma onko blogillani todellisuudessa yhtäkään lukijaa kommentoijien lisäksi... Jokainen lukija toki ilahduttaa, mutta on myös ilahduttavaa saada kommentteja tai nähdä, että joku on käynyt jättämässä terveisensä.

Blogiani alusta asti kommentoineet Sylvia ja Piika ovat sen sijaan tunnustuksensa ehdottomasti ansainneet: molemmat ovat minulle läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ja jotka kirjoittavat elämänmakuisia ajatuksia arjesta, elämästä ja vaikeistakin asioista. En tiedä onko blogillani muita säännöllisiä lukijoita, mutta vierailijoista tunnustuksen ansaitsee Mrs. Marple jonka mm. lapsen menetyksestä kertova blogi on koskettanut minua syvästi. Viimeisin tuttavuuteni Sannin puutarhan ja Unni-koiranpennun elämää käyn tarkastelemassa säännöllisesti. Vaikka Hesarin Koiran elämää -blogissa kahden Rhodesiankoiran elämästä Hollanissa kirjoittava Nina Kiuru ei arvatenkaan ole vieraillut omassa blogissani, itse seurailen Aidan ja Milan elämää kiinnostuneena muiden blogikoirien lisäksi. Hollannilla on myös aina erityinen paikka sydämessäni Utrechtissa vietetyn opiskeluvuoden jälkeen. Nina saakoon siis viidennen tunnustuksen.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Antiikkiostoksilla

Piipahdimme eilen launtaina piskuisilla antiikki- ja keräilymessuilla miehen kotikylässä. Harmiksemme huonekaluja oli myytävänä vain muutamia kappaleita ja suurin osa tarjonnasta keskittyi astioihin ja koriste-esineisiin. Paikkana paikallinen tanssilavakaan ei ollut paras mahdollinen esineiden tarkasteluun, sillä valaistus oli hämyinen eikä luonnonvaloa tullut lainkaan. Kotiin tuomisiksi löytyi kuitenkin ihanat messinkikellot, jotka aikanaan ovat kilkattaneet laitumella kesästä nauttineiden lehmien kaulassa. Myyjä piti kelloilla melko kovaa hintaa, mutta munkkikahvit lavan kahviossa pehmittivät miehen ja aarre löysi paikkansa kotona suuren korin kahvasta, aivan takan läheisyydestä.

Bongasimme kylän urheilukentältä myös pienimuotoisen koiranäyttelyn, johon osallistui myös Pelen mielestä kolme aivan hurmaavaa bokseri-neitosta. Tytöt eivät Pele yrityksistä lähikontaktiin oikein innostuneet ja hiljaa murisemalla ilmoittivat ettei lähelle ole tulemista.


Ja jotta lauantai-ilta ei olisi mennyt pelkäksi sateen pitämiseksi sohvan nurkassa päätimme illalla leipoa vielä ihanan tuoksuisia korvapuusteja. Oikein mukava päivä siis!

torstai 7. elokuuta 2008

Havaintoja ensimmäiseltä lomanjälkeiseltä viikolta


1. Ensimmäiselle työviikolle ei koskaan saa sopia palavereja - työnteon opettelu, sähköpostien kahlaaminen ja lomatunnelmien karistaminen vie ainakin viikon, joten paras kun haaveilee töiden toden teolla aloittamisesta vasta riittävän työmaailmaan totuttautumisjakson jälkeen.

2. Vei neljä viikkoa saada koira väsyksiin... toipumiseen meni yksi päivä. Loppulomasta armas seuralaisemme, vahtikoira, työnjohtaja, ruuanlaittoapulaisemme, uimamestari ja hihnaansotkeutumisen maailmanmestari alkoi olla enemmän unelias kuin pirteä itsensä. Se taisikin iloita ensimmäisestä työpäivästä kun sai nukkua 8 tuntia katkotta ja iltapäivällä kotona odotti energiapakkaus, joka ovesta sisään astuttuamme suttasi saman tien matot kurttuun, toimitti lelun käteen hurjaa riekkuleikkiä varten ja oli intoa puhkuen lähdössä lenkille - täysin vastakohta siis ensimmäisen työpäivän ryydyttämille omistajilleen.

3. "Intoa puhkuen lomalta töihin" -tyyppinen lehtikirjoittelu pitäisi lailla kieltää. Eikö sitä saisi ainakin ensimmäisen viikon mököttää rauhassa hyvän loman katkeamista ennen aikojaan?

4. Loman jälkeisen velttouden saa kovasti ponnistelemalla hetkellisesti kiihdytettyä hyväksi työtahdiksi kuvailtavaksi tilaksi, mutta tulokset eivät ole pysyviä. Jo varttitunnin innokkaan palaverimuistion kirjoittamisen jälkeen katse alkaa harhailla ja projektisuunnitelman päivittämisen sijaan onkin perustellumpaa päivittää viimeisimmät tietonsa uusista blogipostauksista.

perjantai 1. elokuuta 2008

Joka sortin lomailua

Kaksi viimeistä lomaviikkoa ovat menneet niin nopeasti kaikenlaisen mukavan puuhailun lomassa, että blogin päivitys on jäänyt. Ainoa kotiseudun ulkopuolelle suuntautuva lomamuisto tälle kesälle oli ostos- ja huvireissu serkun kanssa Kööpenhaminaan. Ehdimme aamukoneella juuri parahiksi ostoskaduille ja pikkuruisiin sisustusliikkeisiin ja helteinen kaupunki todella antoi meille parastaan: kunhan ei eksynyt täyteen ammutulle vaateostoskadulle kaikkialla välittyi laiska ja rauhallinen, kutsuva tunnelma. Pieniä liikkeitä oli kiva koluta ja tarttui mukaan jokunen ostoskin. Iltapäivän kruunasi lounas marokkolaisessa teehuoneessa, jonka savolaistytölle eksoottinen ruoka maistui erinomaiselle kasvissamosoineen, kurkkuraitoineen ja kaikkineen!


Osoittauduimme serkun kanssa myös hyviksi matkakumppaneiksi - oli mukavaa viettää aikaa ihan kaksistaan. Reissusta jäi siis kaikin puolin lämmin ja mukava, hyvä mieli ja olisikin mukava palata Kööpenhaminaan miehen kanssa ja tutustua kaupunkiin kunnolla, ajan kanssa. Olisipa ihanaa, jos edes hitunen paikallisesta tunnelmasta, rohkeudesta sisustaa kodikkaasti, mutta yltäkylläisin värein tarttuisi tänne meille. Meitä savolaisia ainakin tuntuu vielä vaivaavan jonkin asteinen ujous erottua ja uskaltaa, on parempi tehdä niin kuin muutkin ovat tähän asti tehneet. Hmm... lupaanpa siis jos joskus oman liikkeen avaan hakea innoitusta vaikkapa juuri Kööpenhaminan putiikeista ja tuoda omalta osaltani eloa tämänkin kaupungun harmauteen.

Poikkesimme kotimatkalla Helsingistä vielä kivikaupassa hakemassa viime hetken ideat uusia rappusia varten. Helteisenä päivänä myös Pele oli otettava kiertämään suurta kenttää, jonne eri kivilaatujen lisäksi oli pystytetty erilaisia malliesimerkkejä muureista kivirappusiin ja istutusaltaista suihkulähteisiin. Helle tuskastutti kai kaikkia kolmea, mutta nauru hiipi suupieleen viimeistään kun erään kivikasan takaa pienen tytön ääni kajautti "Äiti kato, tuolla on sellainen apinakoira!" :). Niinpä niin... taitaa se jokunen postaus takaperin tekemäni luonnehdinta pitää paikkansa...

Viime postauksen jälkeen on myös muurin rakennus ottanut aimo harppauksen. Kuvassa maa-ainekset on vielä levittämättä tukimuurin taakse, mutta todellisuudessa sekin on tehty ja ensimmäiset kasvitkin on jo istutettu! Miehen vinosta hymystä päätellen en hänen mielestään osunut aivan naulan kantaan huudahtaessani, että viimein päästään tähän muurin rakennuksen pääasiaan eli kasvien ja pensaiden istutukseen... Niin, kai sitä oli asian ytimessä oltu jo viikkotolkulla ja välillä jo kyllästymiseen astikin.


Kokonaisuudessaan koko muurinakennusprojekti oli siis vähintäänkin hikinen, eikä vähiten minulle vaan miehelle ja apurille, joille suurin kiitos tietysti kuuluu. Mutta varmasti heitäkin ovat lämmittäneet naapurien kehut hienon näköisestä muurista ja ylpeys oman käden jäljestä. Myös isäni, joka usein saattaa olla jäyhä ja vähäsanainenkin kommentoimaan muiden aikaansaannoksia intautui kehumaan. Hänestä jokainen kommentti muurin upeasta ulkonäöstä ansaitsee jatkossakin ylpeyttä kuultavan kommentin "...ja miten hyvin tehty!". Työn määrää voi yrittää suhteuttaa ajattelemalla vaikkapa, että pelkästään maata on rakentaessa siirretty edestakaisin noin 30 tonnia jos muurin kivetkin lasketaan mukaan! Onneksi urakkaan ei siis tarvinnut ryhtyä pelkän lapion ja kottikärryjen kanssa... Kunhan saan tänään hankkimani loput pensaat ja perennat istutettua laitan vielä kuvia kokonaan valmiista muurista.

Vaan sisältyipä lomaan pikkuriikkisen muutakin kuin pelkkää työntekoa...

Onneksi eilen, torstaina ehdimme nimittäin myös lomailla :). Paetaksemme työleiriä pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja suuntasimme Saimaan rannalle, upealle valkoiselle hietikolle. Mahtava ranta taitaa olla sen verran syrjässä, ettei se helteestä huolimatta ollut houkutellut kauheaa väenpaljoutta, joten meille löytyikin oma pikku rantatilkku jonne oli hyvä levittäytyä eikä Pelen ollut ihan välttämätöntä vahtia silmä kovana naapuriseurueen pikkukoiraa.


Ihanan lämmön helliessä, rantavedessä kahlaillessa ja varpaat syvälle hiekkaan upotettuina mieleen tulivat lapsuuden leppoisat kesät, jotka aina tuntuivat olevan paahtavan helteisiä. Koska rakas Rauhala-mökkimme, jonka jaoimme serkun perheen kanssa ei sijainnut järven rannalla oli päivittäinen rituaalimme kävellä metsäpolkua pitkin läheiselle uimarannalle eväiden, uimalelujen ja vilttien kera. Serkun kanssa suurinta hupia oli uida surffauspelastusliivit päällä, ne eivät kellauttaneet väkisin selälleen ja ne päällä jaksoi kauhoa koiraa, sammakkoa, pappia, selkää, ties mitä ja tietysti hypätä laiturin nokasta mitä ihmeellisimpiä uimahyppyjä. Erityisen mieluisat liivit olivat kuitenkin kummieni läheisellä mökillä, jonka rannassa pieni sauna oli lämpimänä joka päivä, koko päivän: ei siis muuta kuin liivit niskaan ja katuharjan kanssa laiturilta järveen ja harjaa apuna käyttäen tunnustelemaan läheisen ison kiven sijaintia. Isolla karilla oli sitten mukavaa paistatella, kun vettä kaukana rannasta olikin vain muutaman kymmenen senttiä. Mistähän se johtuu, että vaikka vesi eilenkin oli taatusti lämmintä en missään vaiheessa uskaltautunut uimasilleen... entinen vesipeto siis tyytyi lekottelemaan auringossa ja heittelemään resuista frisbeetä apinakoiralleen...

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Välietappi

Eilen, perjantaina noin kello 22 oli ensimmäinen välietappi muurinrakennuksessa valmis - pitkän ja samalla korkeamman sivun viimeinen kansikivi saatiin asetettua paikalleen. Vaikka tekemistä vielä riittää, tuntui tämä virstanpylväs urakassa todelliselta työvoitolta, niin hyvälle tuntui katsella valmista muuria rankan työviikon jälkeen. Kun vielä tuntia myöhemmin kolmen työläisen nälkää kiljuviin mahoihin oli kadonnut kulhollinen salaattia, kattilallinen perunoita ja melko kunnioitettavan kokoinen kimpale grillilihaa oli lähes ihme, että saunan jälkeen kaikki olivat yhä hereillä. Tämä ja huominen päivä huilitaan. Onneksi, sillä ainakin omat lihakset ovat tuskaisen kipeät eilisestä kivien nostelusta ja hiekan mättämisestä.

Työnsarkaa riittää toki vielä tämänkin jälkeen. Muurin taus on täytettävä hiekalla, vedettävä kaapeleita pihavaloja varten, täytettävä päällinen mullalla, istutettava kasvit ja tietysti tehtävä muurin matalampi osuus portaiden toiselle puolelle. Niin ja tietysti portaatkin on tehtävä ja ties mitä vielä... puuh, tässähän ihan hengästyy töitä luetellessa eikä tuossa varmaan ollut edes kaikki. Noh, stressiä ei näistä töistä auta kuitenkaan ottaa - se on tärkeä läksy joka etenkin minun pitäisi muistaa etteivät miesressut aivat taivu urakkansa alle.

Vaikka tänään onkin pääosin vapaapäivä ei aivan toimetta voinut koko päivää olla jos työmaan koskaan toivoo vähenevän. Yhdistimme kuitenkin kuumana päivänä hiekanhakureissun uimareissuun ja tämän kesän uimakoululainen, Pele oli ainakin innoissaan. Jostain syystä se on aiemmin tyytynyt vain kahlailemiseen ja veden rajassa riekkumiseen. Syvimmillään korkeintaan masu vähän kastui ja silloin sen todella täytyi olla kuumissaan. Tänä kesänä se on kuitenkin uskaltautunut uimasilleen ja ihmeeksemme porhaltaa kepin tai frisbeen perässä kuin vanha tekijä. Täytyy tosin myöntää, ettei se valtavan taitava uimari ole, mutta pysyy kuitenkin pinnalla (noh, jos ei pieniä sukelluksia oteta mukaan) ja retuuttaa lelut rannalle riepoteltaviksi. Vielä kun se ymmärtäisi, että hännällä ohjataan uimista peräsimen tapaan eikä pidetä kippuralla kuin periskooppia...

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Working holiday

Kaksi ensimmäistä lomaviikkoa ovat muistuttaneet enemmän työleiriä kuin kesälomaa. Ensimmäinen viikonloppu vietettiin polttopuita tehdessä ja siitä lähtien onkin aherrettu muurityömaan kimpussa. Ensin hankittu tarvikkeita, roudattu välineitä ja viimein kaivettu, käännetty ja kärrätty maata muurin tieltä. Onneksi miehelle löytyi sukulaismies vänkäriksi, sillä työkoneista huolimatta lapiomiehenkin rooli on osoittautunut rankaksi eikä näistä makaroonikäsivarsista välttämättä olisi ollut kamalasti apua. Minulle on siis jäänyt sivustaseuraajan, muonittajan ja suunnittelijan tehtävät. Välillä tosin tuntuu, että suunnittelijan visiot aiheuttavat vain hammasten kiristelyä työmiesten leirissä silloin kun näkökannat eivät aivan täsmää.

Hassua muuten miten ihmisiä heti kiinnostaa kun jotain aletaan rakentamaan tai pihalle ilmestyy työkoneita. Tuntemattomammatkin naapurit lyöttäytyvät yhtäkkiä juttusille ja tuttavia ja sukulaisia tuntuu olevan kaupunki pullollaan vaikka aiemmin heistä ei kuulunut pihaustakaan. Työn lomassa seurustelu on toki miehistäkin varmasti mukavaa, mutta välillä kiinnostuneita ja etenkin neuvojia taitaa olla haitaksikin asti. Hyväksi havaittu karkote onkin tarjota häiriötekijöille lapiota kouraan tai muuta pikkutekemistä - se yleensä takaa tyhjän pihan lähes välittömästi :)

Nyt kun pisimmälle osuudelle pohjatyöt on kutakuinkin tehty, tänään toivottavasti päästään jo asettelemaan ensimmäisiä muurikiviä.

perjantai 4. heinäkuuta 2008

Kultasiskoni

Eräs vahvimmista lapsuusmuistoistani liittyy Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-kirjaan. Äitinikin muistaa kertoa, että opus lainattiin kirjastosta kerta toisensa jälkeen ja jokaisella kerralla tarina oli yhtä kiehtova ja sai pienen tytön mielikuvituksen liitämään. Kirjan tytöllä on mielikuvitussisar Ylva-Lii, jonka luo pääse ruusupensaan alta ja jonka koti onkin valtakunta jossa sisarukset ovat prinsessoja, saavat aina pannukakkuja syödäkseen ja leikkivät mustien villakoiranpentujensa kanssa tai ratsastavat hopea- ja kultakavioisilla hevosillaan. Parasta tarinassa oli kuitenkin, että vaikka kaikki paljastuukin mielikuvitukseksi lopussa, tytön hartain toive omasta koiranpennusta toteutuu. Jos on yhtään lukenut aiempia kirjoituksiani, ei tarvitse olla neropatti ymmärtääkseen, että nuo kaksi olivat myös omat hartaimmat haaveeni pikkutyttönä.

Vahvan tarinan lisäksi kirjan kuvitus on huiman hieno. Mielestäni se eroaa hienolla tavalla perinteisistä satukirjakuvituksista. Se myös ilmentää upeasti sitä, että tapahtumat sijoittuvat tytön mielikuvitukseen, fantasiamaailmaan. Ehkäpä se toisaalta kuvastaa myös aikakautta, 70-luvun loppua, jolloin kirja on kirjoitettu - aikaa jolloin värit saivat olla värejä, rohkeita ja räväköitä.

Vaikka yhä luen melko paljon, en muista toista kirjaa, joka olisi tehnyt näin lähtemättömän vaikutuksen, jonka tarinaa muistelisin aika ajoin ja joka omalla tavallaan olisi vaikuttanut minuun yhtä paljon. Varmasti kirjakokemuksellani on osansa esimerkiksi rakkaudessani piirtämiseen tai siihen, että visualistina kuva kertoo minulle enemmän kuin sanat koskaan kykenevät.

Ihmeellistä kyllä en koskaan saanut kirjaa omakseni. Olen vuosia yrittänyt haalia sitä nettiantikvariaateista ja kysynyt kustantajalta olisiko uutta painosta odotettavissa. Turhaan. Viimein muutama vuosi sitten löysin ruotsinkielisen uuden painoksen nettikirjakaupasta. Tuttu tarina ja tutut kuvat muistuivat heti mieleen, mutta löytyi jotain uuttakin: kirjan tytöllähän olikin pikkuveli! Kirjailija kai ajatteli kirjaa kirjoittaessaan vanhemman lapsen kokemuksia uuden, nuoremman perheenjäsenen tullessa taloon. Minulle se taas oli tähän saakka ollut ainoan lapsen tarina, haave sisaruksesta ja suloisesta koiraystävästä.

Pitäisiköhän lomalla tehdä retki kaupunginkirjaston lastenosastolle muistoja verestämään?

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Pelelle pikkuveli?

Haaveilen toisen koiran ottamisesta. Juhannuksena kyläilemässä ollut Elsa-labradori oli sopivan rauhallista seuraa helposti riehaantuvalle Pelelle, vaikka toki Elsankin kintuista sutinaa löytyi. Niiden koiramaisen lupsakkaa kanssakäymistä, yhteisiä leikkejä ja poski kankkua vasten otettuja päiväunia oli mukava seurata. En tiedä onko se bokserimainen rotuominaisuuskin, mutta Pele tuntuu kaipaavan seuraa ja läheisyyttä ja on sanomattakin selvää että koira on aina koiran paras ystävä. Ihminen ei koskaan kykene ymmärtämään niiden hienovaraista viestintää eikä koira puolestaan koskaan opi täysin lukemaan omistajaansa vaikka fiksulta ja oppivaiselta vaikuttaakin.

Haaveilen pienestä koirasta. Omat voimani huomioon ottaen en pärjää lenkillä kahdelle isolle koiralle kun yhtälöön vielä luetaan koirankouluttajan taitoni ja kurinpidollinen päättäväisyyteni (vai sen puuttuminen?). Vaikka pehmeä ja kiltti luonteeltaan onkin, Pele ei todellakaan ole koirakoulun mallioppilas vaan osaa ja taatusti tilaisuuden tullen järjestääkin mitä ihmeellisimpiä kotkotuksia kesken lenkin, jolloin ovat koetuksella ulkoiluttajan niin henkiset kuin fyysisetkin voimat. Kuvittelen, että pienen koiran hallitseminen olisi helpompaa.

Mutta...

Kuten olen aiemmin todennut, haaveilen myös perheestä. Koirat ja lapset ovat mielestäni oiva yhdistelmä, sillä useimmiten lapset pitävät koirista ja toisin päin. Puhumattakaan mitä lemmikistä huolehtiminen lapselle opettaa. Mutta… kärsin lapsena allergioista ja vaikka ne teini-iässä katosivatkin lukuun ottamatta pientä heinäniiskutusta pahimpaan siitepölyaikaan, pelkään että vasta haaveissa oleva perheenjäsen perisi vaivani. On toki selvää, että lapsen hyvinvointi menee aina lemmikin hyvinvoinnin edelle, mutta en toisaalta pysty kuvittelemaan tilannetta, että joutuisin luopumaan Pelestä. Jokainen normaali koiranomistaja on varmasti kiintynyt lemmikkiinsä, mutta Pelen kanssa koetut vastoinkäymiset leikkauksineen, paranemiset ja kuntoutumiset ovat hitsanneet minut niin kiinni sen piikkisenpehmeään turkkiin, että sydän muljahtaa jo ajatuksesta luovuttaa se jonkun toisen hoiviin. Lisäksi Pele on kotiutunut meille aikuisiällä. Se on siis jo toisessa kodissaan. En myöskään usko, että ihan jokainen rekuntaluttaja olisi ollut valmis laittamaan niin paljon rahaa leikkauksiin kuin olemme joutuneet laittamaan. Meille sen sijaan vaihtoehtoa ei ollut – perheenjäsenestä huolehditaan niin kauan kuin se vain on järkevää. Koiran ollessa kyseessä kun viimeinen armahdus kivuistaan tulee kyseeseen, ihmisestä huolehtiminenhan jatkuu joskus järjen tai ehkä jopa inhimillisyydenkin tuolle puolen. Haluan tarjota rakkaalle, reippaalle ystävälle mahdollisimman onnellisen ja kivuttoman elämän enkä ole valmis luottamaan keneen tahansa, ventovieraaseen sen takaamiseksi. Tiedän, että on typerää ajatella, että vain minä kykenen tarjoamaan parasta hoivaa, mutta eivätkö ihmislastenkin äidit suhtaudu suojatteihinsa usein niin?

Niin, en myöskään pidä Peleä lapsenani. Se on koira ja lemmikki enkä yritä ylentää sitä muuksi. Ja kuitenkaan raskaista ajatuksistani huolimatta en ole valmis romuttamaan haavettani perheestä. Ne kuitenkin varjostavat haaveitani ja ainakin toistaiseksi haaveeni toisesta koirasta on saanut jäädä. Totta on tietysti myös, ettei ennalta murehtiminen auta. Elämään kuuluvat riskit eikä mitään voi saada jollei uskalla, mutta empaattisena, tunteikkaana ihmisenä en voi olla ajattelematta asiaa myös sen nurjalta puolelta etenkin kun kyseessä saattaa olla rakkaan, jo olemassa olevan perheenjäsenen tulevaisuus.

torstai 26. kesäkuuta 2008

Seuraava projekti

Olemme koko kevään ajan suunnitelleet rakentavamme etupihalle tukimuurin, sillä nykyisellään pikkuinen rinne tieltä pihalle on sanalla sanoen hirvittävän näköinen - varsinkin naapureiden näkökulmasta katsottuna, huomasin. Multa pysyy rinteessä huonosti, jolloin ruoho ei kasva, pienistä pihakivistä kyhätyt raput harottavat miten sattuu ja riviin istutetut ruusut ja pienet pensaat näyttävät pihatien varteen roiskaissuilta. Heinettynyttä etupihaa on myös vaikea pitää vähänkään siistinä niin ettei siitä tulisi kynityn näköinen. Myös kuistin portaat pitäisi tehdä uusiksi, mutta se jäänee ensi kesälle.

Tähän mennessä vasta naapureilta on kysytty lupa muurin rakentamiselle ja huomenna pitäisi saada lupa kaupungilta. Mies on kysynyt muurikivistä tarjouksen, mutta ne pitää toki vielä tilata. Lisäksi maata pitänee kaivaa, eristää roudalta, osta betonia ja ties mitä. Onneksi itse rakennusprosessi taitaa olla miehellä kirkkaampana mielessä kuin minulla... Harmiksemme muurista tulee niin korkea ettei haluamiamme antiikkikiviä voi käyttää. Joudumme siis tyytymään tylsempiin, tavallisiin halkaistuihin muurikiviin. Emme kuitenkaan halua ottaa riskiä ettei muuri olekaan pystyssä routimisen ja maan elämisen jälkeen tarkoitukseen sopimattomien kivien kanssa.

Urakka on tarkoitus aloittaa viikon päästä alkavalla kesälomalla mahdollisimman pian kunhan saamme haalittua tarvikkeet kasaan. Miehen kanssa työnjako on selvä: hän vastaa teknisestä toteutuksesta ja minä muurille tulevien kasvien ja pensaiden suunnittelusta. Mies taitaa kuitenkin odottaa eniten pihan kaivuutyötä isäni kaivuripihakonehärvelillä. Projekti on kuitenkin yhteinen ja odotankin yhdessä puuhailua lomalla. Pele saa toimia työnjohtajana :).

keskiviikko 18. kesäkuuta 2008

Viimein (melkein) valmista!

Hiphei! Viimein ensimmäisen kukkapenkin kiveys on viimeisen pari kiven asettelua vaille valmis. Lopputulos on toki hieman valjun näköinen vielä jonkin aikaa ennen kuin vastaistutetut tuiviot, angervot ja mongolianvaahterat ehtivät kasvaa. Harmi vain, että kuvassa näkyvät harmaat kivet ovat toimittajalta loppu eikä lisää varmaankaan saada. Muut penkit siis noudattelevat joko erilaista värimaailmaa tai saavat sitten kokonaan toisenlaisen reunusmallin. Viimeiset kivet käytiin vielä haalimassa eilen ja ennen juhannusaaton iltaa ne olisi tarkoitus saada paikalleen.

Eilen tehtiin visiitti myös eläinlääkärille edelleen yhtä innokkaan Pelen kanssa. Se ei kurjia kokemuksia muistele vaan porhalsi taas ovesta sisään ja nuuskutteli nenä tai paremminkin koko nassu kiinni matossa iiiiihania hajuja. Turkkiin tuikattiin kolmas kipupiikki ja jalkojen tilannetta seurataan jokunen viikko. Viime viikkoisen pökertymisen syyksi lääkäri epäili boksereille tyypillisiä sydänoireita, joihin usein liittyy tajuttomuuskohtauksia ja jotka harvoin ilmaantuvina ja lyhytkestoisina eivät yleensä vaadi lääkitystä tai ole edes vaarallisia. Oireet tulevat kuuleman mukaan usein myös rodulle tyypillisen päättömän innostumisen seurauksena. Ja bokseriahan ei tarvitse juurikaan innostaa kun jo mennään häntä suorana ja aivot naksautettuna off-asentoon... Onneksi lääkäri itsekin on bokserinomistaja, joten häntä ei kuolan roiskuttelu, hihnaan sotkeutuminen, hössötys ja töhötys häiritse :)

perjantai 13. kesäkuuta 2008

Kirotusvirheitä

Jaahas... olen nähtävästi onnistunut rekisteröimään blogin osoitteen ja siis samalla nimen aika mielenkiintoisesti ilman ja sanan A-kirjainta. Ihmettelimme miehen kanssa useasti miksei blogia löydy kirjoittamalla selaimen hakukenttään blogin nimi - mutta eipä tietenkään löydy jollei ymmärrä tehdä joka kerta samaa kirjoitusvirhettä! No, muut tämän ovat arvatenkin huomanneet jo aikapäiviä sitten ja saattaneet ihmetellä kummalista valintaa osoitteeksi. Näillä asetuksilla kuitenkin jatketaan. Toivottavasti edes teksti olisi ymmärrettävää ;)

Pelen epäonni sen kuin jatkuu. Se sai pelottavan tajuttomuuskohtauksen toissapäivänä ja tuupertui kukkapenkkiin pissareissun päätteeksi. Mies oli juuri tullut myöhään töistä ja innostunut tervetulohönkötys päättyi ikävästi. Kylmäksi ja veltoksi valahtanut koira haukkoi jonkin aikaa henkeään ennen kuin pyrki taas pystyyn, mutta on sen jälkeen onneksi ollut normaali. Ensi viikolla on onneksi jo eläinlääkäri varattuna kolmatta kipupiikkiä varten. Toivotaan, että jälleen selvittiin säikähdyksellä.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Apina vai koira?

Eilen tehtiin taas reissu eläinlääkärille. Kipeitä polvia on nyt hoidettu niveliä lääkitsevillä pistoksilla, joista kolmas ja tällä erää viimeinen käydään hakemassa ensi viikolla. Nivelrikon jäljiltä polvet luultavimmin hieman jäykistyvät, mutta kipujen pitäisi silloin myös helpottaa. Kulkeminen tulee siis aina olemaan enemmän koikkelehtimista kuin kaunista, kevyttä ravia mutta tyylistä viis kunhan elämänilo kivuttomuuden myötä säilyy.

Viikon takainen ensimmäinenkin pistos tuntui jo auttavan. Kesäsateen siivittämänä pusikot rytisi ja kiellot kaikui kuuroille korville kun uutta spurttiherkkyyttä viriteltiin kohdilleen metsäpolulla. En ole pitkään aikaan nähnyt Peleä niin tyytyväisenä itseensä, rinta ja häntä kaarella kun viimein sain sen kalasteltua hihnaan ja kakisteltua naurun sekaiset torumiset sen niskaan. Välillä tuntuu, että hihnan päässä on ennemmin iso apina kuin koira... samaa ajattelivat varmasti myös lähikaupan asiakkaat kun metsästä kaupan parkkipaikalle siirryttyämme koira päätti järjestää seuraavan kohtauksena: valtavalla pupuloikalla mahalleen pienenpieniin lätäköihin ja samantien pikaspurtti kohti seuraavaa lätäkköä takapää alhaalla ja korvat jälleen täysin kuuroontuneina, pää mitä ilmeisimmin täysin tyhjänä järjen hippusista. Lenkkeily muuttui retkumiseksi, karjumiseksi naurun kupliessa suupielissä ja koiran perässä säntäilyksi - ja silti meillä molemmilla taisi olla enemmän kuin mukavaa. Tokihan koirakin huomasi etten onnistunut naurultani komentamaan sitä kunnolla eikä edes yrittänyt käyttäytyä. Kai sen riehakas käytös toisaalta on terveen (tai ainakin kivuttoman) merkki, joten olkoon sitten apina jollei bokseriksi enää taivu :)

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Yksin kotona

Taas loppuviikko yksin kotona... Inhoan miehen työmatkoja. Mielipahakseni mies joutuu reissaamaan säännöllisesti ja usein pitkin Suomea mikä tietenkin tarkoittaa, että me jäämme koiran kanssa kaksin pitämään taloa. En saa mitään aikaiseksi yksin ollessa. Puutarhassa riittäisi tekemistä, mutta liian helposti jumitun sohvannurkkaan ja sisälle enkä ole tehnyt yhtäkään suunnittelemaani asiaa kun mies perjantaina tulee kotiin. Tämän aion korjata tällä viikolla ja istuttaa ainakin ostamani köynnökset puusaaviin.

Miehen työmatkat vaikuttavat kuitenkin muullakin tavalla. Jo päiviä ennen reissuun lähtöä mies muuttuu äreäksi - ei häntäkään kotoa pois lähteminen aina houkuta. Työmatkalla sitten nimensä mukaisesti painetaan töitä lähes ympäripyöreitä päiviä, joten yhteydenpito on minimaalista kun soittaa ei yksinkertaisesti ehdi tai enää aamuyöstä viitsi. Lisäksi kotiintuloon ja viikonloppuun kasautuu usein paljon odotuksia molemmin puolin joka taas usein johtaa kinasteluun kun kaikki ei menekään niin kuin oli ajatellut.

Aiemmin en myöskään osannut nukkua kun mies ei ollut vieressä narskuttamassa hampaita ja kuorsaamassa. Alkuun myös Pele reagoi kaksistaan oloon vartioimalla taloa, murisemalla iltahämärissä pitkin nurkkia ja ulvomalla ulko-ovella aamuyöstä kun kuuli posteljoonin kolistelevan postilaatikoilla. Nyt se on kai todennut vähemmänkin vartioinnin riittävän, mutta on yhä selvästi enemmän varuillaan jos mies ei töistä tulon aikaan tulekaan ovesta.

Aion yrittää oppia pitämään yksinolosta enemmän. En kuitenkaan halua oppia odottamaan sitä, nauttimaan siitä liikaa niin että odottaisin talon tyhjenemistä, omaa rauhaa. Avioliitossa ja parisuhteessahan parasta on juuri kokemusten ja asioiden jakaminen, yhdessä tekeminen ja yhdessä oleminen!

torstai 29. toukokuuta 2008

Puutarhasisustusta

Edellisviikon kauniiden puutarhojen innoittamana en malttanut enää odottaa ihanien kesäkukkien ostamista ja viime kesänä haalimieni puutarhaan, terassille ja portaille tulevien kauniiden esineiden ja yksityiskohtien esille ottamista. Illalla otetut kuvat ja vasta istutetut taimet eivät välttämättä tee täysin oikeutta kauniille esineille, mutta yritän päivittää kuvia kesän mittaan kunhan kukat ovat loistossaan ja loputkin kokonaisuudesta haalittu kokoon. Toiveissa olisi keksiä myös jonkinlainen suurikokoinen katseenvangitsija takapihalle. Toivottavasti kesän huutokaupat tai lähistölle usein kesäksi avattava romutori toisi hyviä ideoita!

Keväällä ihmettelemäni taimet ovat muuten nyt kasvattaneet pitkänhuiskeat kukkavarret jotka aivan pian näyttäisivät puhkeavan kukkaan. Seuraan jännityksellä millainen kukasta tulee ja vaurioittiko yöpakkaset niitä. Hevoskastanja kun näyttää pakkasista hieman loukkaantuneen ja lurputtaa lehtiään...

Työkiireitä

Viime viikko vierähti työn merkeissä Ruotsissa pienessä Grebbestadin kylässä sijaitsevassa TanumStrandin konferenssikeskuksessa. Tosin konferenssi tässä yhteydessä on hieman juhlallisesti ilmaistu, sillä yöpyminen tapahtui hyvin vaatimattomissa, pikkuruisissa mökeissä pienen meren lahdukan toisella puolella tasokkaammista huoneista. Ruoka oli kuitenkin erinomaista, seura hyvää ja ilmakin kuin kesällä konsanaan.

Kierrellessämme pienessä kylässä panin erään asian merkille: naapurimaassamme panostetaan pihan ja talon laittamiseen aivan eri tavalla kuin täällä meillä. Pienetkin pihat olivat kauniisti sommiteltuja ja huolellisesti hoidettuja, kiveä ja kalliitakin koriste-elementtejä oli käytetty runsaasti. Ainakin kahden huvilan pihamaalta löytyi jopa pore- tai kuumavesipalju. Kaiken lisäksi luultavimmin suurin osa näkemistämme pihoista ja taloista oli nimenomaan lomailuun ja vapaa-ajan viettoon tarkoitettuja huviloita.

Myös meri tuntui järven rannalla kasvaneesta hieman pelottavalta eikä houkutellut likaisena ja saastuneena kahlailemaan. Tunne oli outo, sillä yleensä kaipaan veden läheisyyttä ja nautin rannalla oleilusta vaikken mikään vesipeto olekaan.

Viikonloppuna vierailimme serkun luona kotoisammassa Helsingissä. Nyt jälkeenpäin harmittaa etten ottanut kuvia ihanista sisustusratkaisuista ja uusista edistysaskelista vanhan talon korjausurajassa. Hienoisesti kadehdin serkun kykyä luoda vanhaa ja uutta yhdistelemällä ihana rauhallinen, eteerinen tunnelma koko taloon ja silti pystyä muodostamaan eri huoneiden välille selviäkin eroja jottei kokonaisuus tunnu liian utuiselle. Vierailusta (kuten yleensä tapaamisesta heidän kanssaan) jäi hyvä mieli ja tunne, että näemme aivan liian harvoin vaikka viime vuosina olemme ottaneet tavaksi tavata säännöllisesti. Kotimatkalla iloitsin hiljaa mielessäni myös siitä, että monen vuoden jälkeen olemme onnistuneet löytämään taas lapsuuden läheisen suhteen ja rakentamaan ystävyyttä, joka lienee molemmille osapuolille tärkeä.

Onneksi myös koiraserkukset tulivat jälleen hyvin toimeen vaikke yhteistä leikkiä oikein tahdokaan syntyä. Bokserin yritykset vetää huulesta ja mäjäytellä tassulla päin näköä eivät vain uponneet tuumailevaan ja mielellään sivusta seuraavaan labradoriin. Onneksi Elsa-serkun varsin vaikuttava leluvalikoima piti Pelen kiireisenä koko viikonlopun :).