keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Isän tyttö

Tänään on äitini syntymäpäivä ja kinasin juuri isäni kanssa puhelimessa oikeasta päivästä. Ei isäkään syntymäpäivää ollut unohtanut vaan erehtyi vain tämän päivän päivämäärästä. Harmiton erehdys tietysti nauratti molempia, mutta en voinut olla ajattelematta miten erilainen muutamia vuosia sitten eläkkeelle jäänyt isäni on. Yli viisitoista vuotta sitten kiireinen ja kenties stressaantunut, äksy yrittäjä jäi etäiseksi isäksi, joka työskenteli viikot toisella paikkakunnalla ja jota hieman jännittynein ja pelonsekaisinkin tuntein tapasimme viikonloppuisin. Muutaman päivän ajaksi arki ei kuitenkaan tullut luonnostaan kummaltakaan osapuolelta ja siksi suhteemme jäi kehittymättä teinivuosinani, ehkä juuri silloin kun eniten olisin kaivannut vanhempien läsnäoloa. Sen sijaan koin usein suurta painetta ainoana lapsena menestyä, olla hyvä koulussa, olla kiltti ja jossain määrin jopa toteuttaa vanhempieni koulutus- ja uratoiveita. Lisäksi tasapainottelin kahden vanhemman välissä heidän keskinäisen suhteensa ongelmien keskellä.

Nyt vuosia vanhempina olemme molemmat muuttuneet. Isä on nykyisin pehmeämpi, nauraa enemmän ja kertoo juttuja. Hän muistuttaa enemmän lapsuuteni isää joka vei hiihtämään ja retkelle, leikki koulua tai opetti linkkuveitsellä vuoleskelua. Etäinen suhteemme kuitenkin on ja pysyy, sen korjaamiseksi tarvittaisiin avoimuutta ja molemminpuolista halua lähentyä. Omalta puoleltani se tarkoittaisi myös melkoista uskallusta. Rohkeutta kertoa tärkeälle ihmiselle, millainen ihminen minusta on kasvanut ja ehkä myös valottaa pettymystäni siitä ettei hän ole ollut saatavilla sillä tavalla kuin olisin kaivannut. Olen kuitenkin onnistunut pyristelemään eroon menestymispaineista ja tunteesta, että omalla läsnäolollani pystyisin vaikuttamaan esimerkiksi vanhempieni onnellisuuteen ja elämään yhdessä. Kuulostaa ehkä typerältä, mutta sen ymmärtäminen on ollut hyvin vapauttava tunne. Se on myös auttanut eteenpäin elämän monella muulla alueella.

Kuitenkin haavoittuneen, pienen sieluni takaa löytyy yhä se arka ja epävarma tyttönen, jota vuosia yritin myös jyrätä kovan kuoren alle, piiloon. Viimein tunnen pikkuhiljaa pääseväni näiden kahden kanssa tasapainoon – olen yhä vahva, mutta uskallan olla myös heikko ja paljastaa itsestäni enemmän. Olen muutaman viime vuoden aikana kokenut suuria ahaa-elämyksiä siitä millainen todella olen ihmisenä, mitä kaipaan työltä tai millainen olen puolisona. Toivon myös tasapainon löytymistä suhteessa isäni kanssa. Jään luultavasti aina kaipaamaan syvempää läheisyyttä, mutta toivon suhteestamme kehittyy molempia arvostava, keskusteleva ja mieluisa yhteys. Uskon, että myös isä jakaisi mielellään yrittäjänä hankkimansa kokemuksen, tiedon ja eri alojen tuntemuksen lisäksi elämäänsä ja ajatuksiaan. Emme vain kumpikaan tunnu osaavan ottaa sitä ensimmäistä askelta.

1 kommentti:

Piika kirjoitti...

Voi miten sinä sitten osaat kirjoittaa niin ihanasti, noinkin painavasta asiasta.
Itselläni on kyllä kanssa samoja ongelmia, mutta sillä erotuksella, että meillä ei koskaan ole oikein läheistä suhdetta ollutkaan...ei edes silloin kun olin pieni.
Enkä usko, että se läheisyys isäni kanssa olisi edes mahdollista. Toiset ihmiset vaan on ottajia ja toiset antajia. Sen olen itselleni myöntänyt, että en voi yksin suhdettamme muuttaa. Ja toisaalta välimatkaa on sen verran paljon, että se umpeen kurominenkin on mahdotonta, tai sitten pitäisi pitää puhelinlinjat kuumina koko ajan.
Mutta ihana kuulla, että teillä kuitenkin olisi haluja ja yritystä tehdä töitä suhteenne eteen!
TSEMPPIÄ teille kummallekkin!