keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Pelelle pikkuveli?

Haaveilen toisen koiran ottamisesta. Juhannuksena kyläilemässä ollut Elsa-labradori oli sopivan rauhallista seuraa helposti riehaantuvalle Pelelle, vaikka toki Elsankin kintuista sutinaa löytyi. Niiden koiramaisen lupsakkaa kanssakäymistä, yhteisiä leikkejä ja poski kankkua vasten otettuja päiväunia oli mukava seurata. En tiedä onko se bokserimainen rotuominaisuuskin, mutta Pele tuntuu kaipaavan seuraa ja läheisyyttä ja on sanomattakin selvää että koira on aina koiran paras ystävä. Ihminen ei koskaan kykene ymmärtämään niiden hienovaraista viestintää eikä koira puolestaan koskaan opi täysin lukemaan omistajaansa vaikka fiksulta ja oppivaiselta vaikuttaakin.

Haaveilen pienestä koirasta. Omat voimani huomioon ottaen en pärjää lenkillä kahdelle isolle koiralle kun yhtälöön vielä luetaan koirankouluttajan taitoni ja kurinpidollinen päättäväisyyteni (vai sen puuttuminen?). Vaikka pehmeä ja kiltti luonteeltaan onkin, Pele ei todellakaan ole koirakoulun mallioppilas vaan osaa ja taatusti tilaisuuden tullen järjestääkin mitä ihmeellisimpiä kotkotuksia kesken lenkin, jolloin ovat koetuksella ulkoiluttajan niin henkiset kuin fyysisetkin voimat. Kuvittelen, että pienen koiran hallitseminen olisi helpompaa.

Mutta...

Kuten olen aiemmin todennut, haaveilen myös perheestä. Koirat ja lapset ovat mielestäni oiva yhdistelmä, sillä useimmiten lapset pitävät koirista ja toisin päin. Puhumattakaan mitä lemmikistä huolehtiminen lapselle opettaa. Mutta… kärsin lapsena allergioista ja vaikka ne teini-iässä katosivatkin lukuun ottamatta pientä heinäniiskutusta pahimpaan siitepölyaikaan, pelkään että vasta haaveissa oleva perheenjäsen perisi vaivani. On toki selvää, että lapsen hyvinvointi menee aina lemmikin hyvinvoinnin edelle, mutta en toisaalta pysty kuvittelemaan tilannetta, että joutuisin luopumaan Pelestä. Jokainen normaali koiranomistaja on varmasti kiintynyt lemmikkiinsä, mutta Pelen kanssa koetut vastoinkäymiset leikkauksineen, paranemiset ja kuntoutumiset ovat hitsanneet minut niin kiinni sen piikkisenpehmeään turkkiin, että sydän muljahtaa jo ajatuksesta luovuttaa se jonkun toisen hoiviin. Lisäksi Pele on kotiutunut meille aikuisiällä. Se on siis jo toisessa kodissaan. En myöskään usko, että ihan jokainen rekuntaluttaja olisi ollut valmis laittamaan niin paljon rahaa leikkauksiin kuin olemme joutuneet laittamaan. Meille sen sijaan vaihtoehtoa ei ollut – perheenjäsenestä huolehditaan niin kauan kuin se vain on järkevää. Koiran ollessa kyseessä kun viimeinen armahdus kivuistaan tulee kyseeseen, ihmisestä huolehtiminenhan jatkuu joskus järjen tai ehkä jopa inhimillisyydenkin tuolle puolen. Haluan tarjota rakkaalle, reippaalle ystävälle mahdollisimman onnellisen ja kivuttoman elämän enkä ole valmis luottamaan keneen tahansa, ventovieraaseen sen takaamiseksi. Tiedän, että on typerää ajatella, että vain minä kykenen tarjoamaan parasta hoivaa, mutta eivätkö ihmislastenkin äidit suhtaudu suojatteihinsa usein niin?

Niin, en myöskään pidä Peleä lapsenani. Se on koira ja lemmikki enkä yritä ylentää sitä muuksi. Ja kuitenkaan raskaista ajatuksistani huolimatta en ole valmis romuttamaan haavettani perheestä. Ne kuitenkin varjostavat haaveitani ja ainakin toistaiseksi haaveeni toisesta koirasta on saanut jäädä. Totta on tietysti myös, ettei ennalta murehtiminen auta. Elämään kuuluvat riskit eikä mitään voi saada jollei uskalla, mutta empaattisena, tunteikkaana ihmisenä en voi olla ajattelematta asiaa myös sen nurjalta puolelta etenkin kun kyseessä saattaa olla rakkaan, jo olemassa olevan perheenjäsenen tulevaisuus.

Ei kommentteja: