lauantai 19. heinäkuuta 2008

Välietappi

Eilen, perjantaina noin kello 22 oli ensimmäinen välietappi muurinrakennuksessa valmis - pitkän ja samalla korkeamman sivun viimeinen kansikivi saatiin asetettua paikalleen. Vaikka tekemistä vielä riittää, tuntui tämä virstanpylväs urakassa todelliselta työvoitolta, niin hyvälle tuntui katsella valmista muuria rankan työviikon jälkeen. Kun vielä tuntia myöhemmin kolmen työläisen nälkää kiljuviin mahoihin oli kadonnut kulhollinen salaattia, kattilallinen perunoita ja melko kunnioitettavan kokoinen kimpale grillilihaa oli lähes ihme, että saunan jälkeen kaikki olivat yhä hereillä. Tämä ja huominen päivä huilitaan. Onneksi, sillä ainakin omat lihakset ovat tuskaisen kipeät eilisestä kivien nostelusta ja hiekan mättämisestä.

Työnsarkaa riittää toki vielä tämänkin jälkeen. Muurin taus on täytettävä hiekalla, vedettävä kaapeleita pihavaloja varten, täytettävä päällinen mullalla, istutettava kasvit ja tietysti tehtävä muurin matalampi osuus portaiden toiselle puolelle. Niin ja tietysti portaatkin on tehtävä ja ties mitä vielä... puuh, tässähän ihan hengästyy töitä luetellessa eikä tuossa varmaan ollut edes kaikki. Noh, stressiä ei näistä töistä auta kuitenkaan ottaa - se on tärkeä läksy joka etenkin minun pitäisi muistaa etteivät miesressut aivat taivu urakkansa alle.

Vaikka tänään onkin pääosin vapaapäivä ei aivan toimetta voinut koko päivää olla jos työmaan koskaan toivoo vähenevän. Yhdistimme kuitenkin kuumana päivänä hiekanhakureissun uimareissuun ja tämän kesän uimakoululainen, Pele oli ainakin innoissaan. Jostain syystä se on aiemmin tyytynyt vain kahlailemiseen ja veden rajassa riekkumiseen. Syvimmillään korkeintaan masu vähän kastui ja silloin sen todella täytyi olla kuumissaan. Tänä kesänä se on kuitenkin uskaltautunut uimasilleen ja ihmeeksemme porhaltaa kepin tai frisbeen perässä kuin vanha tekijä. Täytyy tosin myöntää, ettei se valtavan taitava uimari ole, mutta pysyy kuitenkin pinnalla (noh, jos ei pieniä sukelluksia oteta mukaan) ja retuuttaa lelut rannalle riepoteltaviksi. Vielä kun se ymmärtäisi, että hännällä ohjataan uimista peräsimen tapaan eikä pidetä kippuralla kuin periskooppia...

keskiviikko 16. heinäkuuta 2008

Working holiday

Kaksi ensimmäistä lomaviikkoa ovat muistuttaneet enemmän työleiriä kuin kesälomaa. Ensimmäinen viikonloppu vietettiin polttopuita tehdessä ja siitä lähtien onkin aherrettu muurityömaan kimpussa. Ensin hankittu tarvikkeita, roudattu välineitä ja viimein kaivettu, käännetty ja kärrätty maata muurin tieltä. Onneksi miehelle löytyi sukulaismies vänkäriksi, sillä työkoneista huolimatta lapiomiehenkin rooli on osoittautunut rankaksi eikä näistä makaroonikäsivarsista välttämättä olisi ollut kamalasti apua. Minulle on siis jäänyt sivustaseuraajan, muonittajan ja suunnittelijan tehtävät. Välillä tosin tuntuu, että suunnittelijan visiot aiheuttavat vain hammasten kiristelyä työmiesten leirissä silloin kun näkökannat eivät aivan täsmää.

Hassua muuten miten ihmisiä heti kiinnostaa kun jotain aletaan rakentamaan tai pihalle ilmestyy työkoneita. Tuntemattomammatkin naapurit lyöttäytyvät yhtäkkiä juttusille ja tuttavia ja sukulaisia tuntuu olevan kaupunki pullollaan vaikka aiemmin heistä ei kuulunut pihaustakaan. Työn lomassa seurustelu on toki miehistäkin varmasti mukavaa, mutta välillä kiinnostuneita ja etenkin neuvojia taitaa olla haitaksikin asti. Hyväksi havaittu karkote onkin tarjota häiriötekijöille lapiota kouraan tai muuta pikkutekemistä - se yleensä takaa tyhjän pihan lähes välittömästi :)

Nyt kun pisimmälle osuudelle pohjatyöt on kutakuinkin tehty, tänään toivottavasti päästään jo asettelemaan ensimmäisiä muurikiviä.

perjantai 4. heinäkuuta 2008

Kultasiskoni

Eräs vahvimmista lapsuusmuistoistani liittyy Astrid Lindgrenin Kultasiskoni-kirjaan. Äitinikin muistaa kertoa, että opus lainattiin kirjastosta kerta toisensa jälkeen ja jokaisella kerralla tarina oli yhtä kiehtova ja sai pienen tytön mielikuvituksen liitämään. Kirjan tytöllä on mielikuvitussisar Ylva-Lii, jonka luo pääse ruusupensaan alta ja jonka koti onkin valtakunta jossa sisarukset ovat prinsessoja, saavat aina pannukakkuja syödäkseen ja leikkivät mustien villakoiranpentujensa kanssa tai ratsastavat hopea- ja kultakavioisilla hevosillaan. Parasta tarinassa oli kuitenkin, että vaikka kaikki paljastuukin mielikuvitukseksi lopussa, tytön hartain toive omasta koiranpennusta toteutuu. Jos on yhtään lukenut aiempia kirjoituksiani, ei tarvitse olla neropatti ymmärtääkseen, että nuo kaksi olivat myös omat hartaimmat haaveeni pikkutyttönä.

Vahvan tarinan lisäksi kirjan kuvitus on huiman hieno. Mielestäni se eroaa hienolla tavalla perinteisistä satukirjakuvituksista. Se myös ilmentää upeasti sitä, että tapahtumat sijoittuvat tytön mielikuvitukseen, fantasiamaailmaan. Ehkäpä se toisaalta kuvastaa myös aikakautta, 70-luvun loppua, jolloin kirja on kirjoitettu - aikaa jolloin värit saivat olla värejä, rohkeita ja räväköitä.

Vaikka yhä luen melko paljon, en muista toista kirjaa, joka olisi tehnyt näin lähtemättömän vaikutuksen, jonka tarinaa muistelisin aika ajoin ja joka omalla tavallaan olisi vaikuttanut minuun yhtä paljon. Varmasti kirjakokemuksellani on osansa esimerkiksi rakkaudessani piirtämiseen tai siihen, että visualistina kuva kertoo minulle enemmän kuin sanat koskaan kykenevät.

Ihmeellistä kyllä en koskaan saanut kirjaa omakseni. Olen vuosia yrittänyt haalia sitä nettiantikvariaateista ja kysynyt kustantajalta olisiko uutta painosta odotettavissa. Turhaan. Viimein muutama vuosi sitten löysin ruotsinkielisen uuden painoksen nettikirjakaupasta. Tuttu tarina ja tutut kuvat muistuivat heti mieleen, mutta löytyi jotain uuttakin: kirjan tytöllähän olikin pikkuveli! Kirjailija kai ajatteli kirjaa kirjoittaessaan vanhemman lapsen kokemuksia uuden, nuoremman perheenjäsenen tullessa taloon. Minulle se taas oli tähän saakka ollut ainoan lapsen tarina, haave sisaruksesta ja suloisesta koiraystävästä.

Pitäisiköhän lomalla tehdä retki kaupunginkirjaston lastenosastolle muistoja verestämään?

keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Pelelle pikkuveli?

Haaveilen toisen koiran ottamisesta. Juhannuksena kyläilemässä ollut Elsa-labradori oli sopivan rauhallista seuraa helposti riehaantuvalle Pelelle, vaikka toki Elsankin kintuista sutinaa löytyi. Niiden koiramaisen lupsakkaa kanssakäymistä, yhteisiä leikkejä ja poski kankkua vasten otettuja päiväunia oli mukava seurata. En tiedä onko se bokserimainen rotuominaisuuskin, mutta Pele tuntuu kaipaavan seuraa ja läheisyyttä ja on sanomattakin selvää että koira on aina koiran paras ystävä. Ihminen ei koskaan kykene ymmärtämään niiden hienovaraista viestintää eikä koira puolestaan koskaan opi täysin lukemaan omistajaansa vaikka fiksulta ja oppivaiselta vaikuttaakin.

Haaveilen pienestä koirasta. Omat voimani huomioon ottaen en pärjää lenkillä kahdelle isolle koiralle kun yhtälöön vielä luetaan koirankouluttajan taitoni ja kurinpidollinen päättäväisyyteni (vai sen puuttuminen?). Vaikka pehmeä ja kiltti luonteeltaan onkin, Pele ei todellakaan ole koirakoulun mallioppilas vaan osaa ja taatusti tilaisuuden tullen järjestääkin mitä ihmeellisimpiä kotkotuksia kesken lenkin, jolloin ovat koetuksella ulkoiluttajan niin henkiset kuin fyysisetkin voimat. Kuvittelen, että pienen koiran hallitseminen olisi helpompaa.

Mutta...

Kuten olen aiemmin todennut, haaveilen myös perheestä. Koirat ja lapset ovat mielestäni oiva yhdistelmä, sillä useimmiten lapset pitävät koirista ja toisin päin. Puhumattakaan mitä lemmikistä huolehtiminen lapselle opettaa. Mutta… kärsin lapsena allergioista ja vaikka ne teini-iässä katosivatkin lukuun ottamatta pientä heinäniiskutusta pahimpaan siitepölyaikaan, pelkään että vasta haaveissa oleva perheenjäsen perisi vaivani. On toki selvää, että lapsen hyvinvointi menee aina lemmikin hyvinvoinnin edelle, mutta en toisaalta pysty kuvittelemaan tilannetta, että joutuisin luopumaan Pelestä. Jokainen normaali koiranomistaja on varmasti kiintynyt lemmikkiinsä, mutta Pelen kanssa koetut vastoinkäymiset leikkauksineen, paranemiset ja kuntoutumiset ovat hitsanneet minut niin kiinni sen piikkisenpehmeään turkkiin, että sydän muljahtaa jo ajatuksesta luovuttaa se jonkun toisen hoiviin. Lisäksi Pele on kotiutunut meille aikuisiällä. Se on siis jo toisessa kodissaan. En myöskään usko, että ihan jokainen rekuntaluttaja olisi ollut valmis laittamaan niin paljon rahaa leikkauksiin kuin olemme joutuneet laittamaan. Meille sen sijaan vaihtoehtoa ei ollut – perheenjäsenestä huolehditaan niin kauan kuin se vain on järkevää. Koiran ollessa kyseessä kun viimeinen armahdus kivuistaan tulee kyseeseen, ihmisestä huolehtiminenhan jatkuu joskus järjen tai ehkä jopa inhimillisyydenkin tuolle puolen. Haluan tarjota rakkaalle, reippaalle ystävälle mahdollisimman onnellisen ja kivuttoman elämän enkä ole valmis luottamaan keneen tahansa, ventovieraaseen sen takaamiseksi. Tiedän, että on typerää ajatella, että vain minä kykenen tarjoamaan parasta hoivaa, mutta eivätkö ihmislastenkin äidit suhtaudu suojatteihinsa usein niin?

Niin, en myöskään pidä Peleä lapsenani. Se on koira ja lemmikki enkä yritä ylentää sitä muuksi. Ja kuitenkaan raskaista ajatuksistani huolimatta en ole valmis romuttamaan haavettani perheestä. Ne kuitenkin varjostavat haaveitani ja ainakin toistaiseksi haaveeni toisesta koirasta on saanut jäädä. Totta on tietysti myös, ettei ennalta murehtiminen auta. Elämään kuuluvat riskit eikä mitään voi saada jollei uskalla, mutta empaattisena, tunteikkaana ihmisenä en voi olla ajattelematta asiaa myös sen nurjalta puolelta etenkin kun kyseessä saattaa olla rakkaan, jo olemassa olevan perheenjäsenen tulevaisuus.