perjantai 22. elokuuta 2008

Vapaa-ajan ongelmia


Ihan tässä laiska ja saamaton jahkailija hikeentyy, niin kiireiselle tuleva syksy näyttää. Noh, olen myös tunnettu hienoisesta liioittelusta, joten luulenpa ettei tilanne alkukauhistuksen jälkeen ole kuitenkaan niin epätoivoinen kuin nyt näyttää. Minut on nimittäin hyväksytty yrittäjäkurssille! Kurssi lohmaisee yhden illan viikosta aina ensi tiistaista lähtien, marraskuun loppuun saakka. Jännittää! Kurssin kovin vähäinen materiaali lupaa kattavaa pakettia yrittäjäksi ryhtymisestä, kannattavuuden laskennasta, tukimahdollisuuksista ja ties mistä. Hartaasti toivonkin, että lyhyt opiskelupyrähdys olisi antoisa ja auttaisi eteenpäin tässä ainaisessä pähkäilyssä mitä sitä isona haluaisikaan tehdä.

Itse kurssi ei jahkailijaa vielä saa kananlihalle - sen tekee käytännön järjestelyt ja huono omatunto. Jos miehen työmatkat jatkuvat nykyiseen tahtiin on ennen koulunpenkille istahtamista klo 17 pitänyt ehtiä käymään kotona ainakin pissattamassa jalat ristissä odottava koira ja syömässä pikainen välipala. Omantunnon pistokset takaa takuuvarmasti surullisena odottamaan jäävän koiran ruttunaama kun se koko päivän odotettuaan ei pääseään emännän ohjastamana pitkälle ihanalle lenkille ja leikkimään vaan joutuukin jatkamaan odotusta vielä usean tunnin ajan. Odotettu ulkoilureissu kanssa on tietysti edessä kurssi-istunnon jälkeen, säällä kuin säällä, kellonajasta riippumatta. Tästäkin huolimatta odotan kurssia kovasti.

Haaveissani on myös jatkaa rakasta nyrkkeilyharrastustani. Nyrkkeilyiltoina perusrutiini on sama kuin kurssille syöksyessäni, mutta lenkkeily on ehdittävä tehdä ennen harjoituksia, sillä hikisenä tai suoraan suihkusta ulkoilmaan pyrähtäminen ei ole kovin terveellistä. Tuleepahan ainakin alkuverryttely tehtyä kunnolla kun ensin reippailee tunnin verran ja sitten muksii säkkiä puolitoista tuntia! Mutta niinpä vain noinakin iltoina kotona odottelee lelunrämmäle (lähestulkoon kaikki lelut on nimittäin suolestettu tai revitty riekaleiksi) suupielestä roikkuen pieni anovakatseinen koira, joka suuresta sydämestään toivoo edes pikkuriikkistä riekkuhetkeä koko päivän odottelun päätteeksi. Kuinka siinä voi hyvillä mielin lähteä harrastuksiinsa..? No, aika näyttää millaisia vapaa-ajan ongelmia syksy todella, tuo mukanaan.

Ylempi kuva on muuten tulosta viimeisimmästä käsityöinnostuksestani. Olen aina halunnut kokeilla huovuttamista ja kun kuulin helposta neulahuovuttamisesta kipaisin kauppaan ja hankin välineet. Koska ohjeen mukaisesti muottia käyttämällä pinkistä sydämestä tuli mielestäni kelvollinen päätin - kärsivällinen kun olen - että on aika kokeilla vaikeampaa tekniikkaa (tai siis unohtaa valmiit tekniikat ja alkaa soveltaa oppeja mielin määrin) ilman muottia ja muokata haluamiansa muotoja neulapistelyn ja saippuaveden avulla. Paikallisessa käsityöliikkeessä aiemmin näkemäni huovutetut pikkuruiset, suloiset kissa- ja koirarintakorut silmissä kiiluen pistelin sammalenvihreää villamöykkyäni ilmeisesti sellaisella intensiteetillä että mieskin nosti katseensa kannettavan ruudun takaa ja arveli meneillään olevan ennemmin murhayritys kuin askarteluhetki :). Kun sitten vajaan puolen tunnin luomisurakan tuloksena pöydälle pötkähti uusin urotyöni, pikkuruinen, rehellisesti sanottuna lähinnä suolakurkkua muistuttava pötikkä en ollut aivan vakuuttunut huovuttajantaidoistani... Päätin kuitenkin saman tien, että muokkaan pikkukaverista rintakorun maksoi mitä maksoi - ja pidän sitä myös. Toisaaltahan surkeudessaan vihreä mato on itse asiassa jo aika hellyttävä ja ansaitsee myötätuntoni.

Toinen kuva on tulos tämän iltapäivän ex tempore ostoksesta ja yhtäkkiä akuutiksi nousseesta tarpeesta saada olohuoneen seinälle taulu nyt-heti-paikalla. Kelvatkoon kummoisempaa inspiraatiota odotellessa...

perjantai 15. elokuuta 2008

Pieniä asioita, isoja iloja


Ihanaiset valkoiset ja punaiset päivänliljat ovat viimein kukassa puutarhan perukoilla! Ne ovat väsymättömiä kukkijoita ja olisivat viime kesänä jatkaneet pihan sulostuttamista pitkälle syksyyn elleivät ilmat olisi äkillisesti kylmenneet. Tänä vuonna koko kesä on ollut alusta alkaen kylmä ja sateinen ja siinä missä monien muiden kukinta on totaalisesti epäonnistunut, nämä kaunottaret näyttävät onnistuvan. Ihanaa!

Jännityksellä odotan myös siemenestä kasvattamieni pelargonioitten kukkimista: jokaisessa taimessa on ainakin yksi kukkavarsi ja muhkeat nuput, mutta itse kukka antaa odottaa itseään jo toista viikkoa. Kylmä sää tekee tehtävänsä... Aion säilöä pelargoniat varastoon talven ajaksi ja toivon iloitsevani niistä myös ensi kesänä. Sinällään pelargoniainnostukseni on lähes koomista, sillä olen aiemmin inhonnut kyseistä kukkaa täydestä sydämestäni. Mutta toisaalta niinhän aikoinaan on ollut myös punaviinin, homejuuston ja oliivien laita - joista jokainen muuten nykyisin kuuluu ehdottomiin herkkuihini :):

Eilen sain myös mukavan tunnustuksen Sylvialta. Hän lähetti oman bloginsa kautta tälläisen:

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Only 5 people are allowed to receive this award / Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle

2. Four dedicated followers of your blog / …joista neljä seuraa blogiasi

3. One has to be new to your blog and live in another part of the world / Yhden täytyy olla uusi blogissasi ja asua eri puolella maailmaa

4. You must link back to whoever gave you the award / Linkitä siihen blogiin, josta sait tämän tunnustuksen.

Ensimmäinen ajatukseni oli, etten mitenkään kykene täyttämään haastetta eli keräämään kasaan neljää blogiani seuraavaa kanssabloggailijaa. Minulla on hailea aavistus, että jokunen ystävistäni silloin tällöin piipahtaa blogissani lukemassa mietintöjäni, mutta koska harva heistä on innostunut kommentoimaan en voi olla varma onko blogillani todellisuudessa yhtäkään lukijaa kommentoijien lisäksi... Jokainen lukija toki ilahduttaa, mutta on myös ilahduttavaa saada kommentteja tai nähdä, että joku on käynyt jättämässä terveisensä.

Blogiani alusta asti kommentoineet Sylvia ja Piika ovat sen sijaan tunnustuksensa ehdottomasti ansainneet: molemmat ovat minulle läheisiä ja tärkeitä ihmisiä ja jotka kirjoittavat elämänmakuisia ajatuksia arjesta, elämästä ja vaikeistakin asioista. En tiedä onko blogillani muita säännöllisiä lukijoita, mutta vierailijoista tunnustuksen ansaitsee Mrs. Marple jonka mm. lapsen menetyksestä kertova blogi on koskettanut minua syvästi. Viimeisin tuttavuuteni Sannin puutarhan ja Unni-koiranpennun elämää käyn tarkastelemassa säännöllisesti. Vaikka Hesarin Koiran elämää -blogissa kahden Rhodesiankoiran elämästä Hollanissa kirjoittava Nina Kiuru ei arvatenkaan ole vieraillut omassa blogissani, itse seurailen Aidan ja Milan elämää kiinnostuneena muiden blogikoirien lisäksi. Hollannilla on myös aina erityinen paikka sydämessäni Utrechtissa vietetyn opiskeluvuoden jälkeen. Nina saakoon siis viidennen tunnustuksen.

sunnuntai 10. elokuuta 2008

Antiikkiostoksilla

Piipahdimme eilen launtaina piskuisilla antiikki- ja keräilymessuilla miehen kotikylässä. Harmiksemme huonekaluja oli myytävänä vain muutamia kappaleita ja suurin osa tarjonnasta keskittyi astioihin ja koriste-esineisiin. Paikkana paikallinen tanssilavakaan ei ollut paras mahdollinen esineiden tarkasteluun, sillä valaistus oli hämyinen eikä luonnonvaloa tullut lainkaan. Kotiin tuomisiksi löytyi kuitenkin ihanat messinkikellot, jotka aikanaan ovat kilkattaneet laitumella kesästä nauttineiden lehmien kaulassa. Myyjä piti kelloilla melko kovaa hintaa, mutta munkkikahvit lavan kahviossa pehmittivät miehen ja aarre löysi paikkansa kotona suuren korin kahvasta, aivan takan läheisyydestä.

Bongasimme kylän urheilukentältä myös pienimuotoisen koiranäyttelyn, johon osallistui myös Pelen mielestä kolme aivan hurmaavaa bokseri-neitosta. Tytöt eivät Pele yrityksistä lähikontaktiin oikein innostuneet ja hiljaa murisemalla ilmoittivat ettei lähelle ole tulemista.


Ja jotta lauantai-ilta ei olisi mennyt pelkäksi sateen pitämiseksi sohvan nurkassa päätimme illalla leipoa vielä ihanan tuoksuisia korvapuusteja. Oikein mukava päivä siis!

torstai 7. elokuuta 2008

Havaintoja ensimmäiseltä lomanjälkeiseltä viikolta


1. Ensimmäiselle työviikolle ei koskaan saa sopia palavereja - työnteon opettelu, sähköpostien kahlaaminen ja lomatunnelmien karistaminen vie ainakin viikon, joten paras kun haaveilee töiden toden teolla aloittamisesta vasta riittävän työmaailmaan totuttautumisjakson jälkeen.

2. Vei neljä viikkoa saada koira väsyksiin... toipumiseen meni yksi päivä. Loppulomasta armas seuralaisemme, vahtikoira, työnjohtaja, ruuanlaittoapulaisemme, uimamestari ja hihnaansotkeutumisen maailmanmestari alkoi olla enemmän unelias kuin pirteä itsensä. Se taisikin iloita ensimmäisestä työpäivästä kun sai nukkua 8 tuntia katkotta ja iltapäivällä kotona odotti energiapakkaus, joka ovesta sisään astuttuamme suttasi saman tien matot kurttuun, toimitti lelun käteen hurjaa riekkuleikkiä varten ja oli intoa puhkuen lähdössä lenkille - täysin vastakohta siis ensimmäisen työpäivän ryydyttämille omistajilleen.

3. "Intoa puhkuen lomalta töihin" -tyyppinen lehtikirjoittelu pitäisi lailla kieltää. Eikö sitä saisi ainakin ensimmäisen viikon mököttää rauhassa hyvän loman katkeamista ennen aikojaan?

4. Loman jälkeisen velttouden saa kovasti ponnistelemalla hetkellisesti kiihdytettyä hyväksi työtahdiksi kuvailtavaksi tilaksi, mutta tulokset eivät ole pysyviä. Jo varttitunnin innokkaan palaverimuistion kirjoittamisen jälkeen katse alkaa harhailla ja projektisuunnitelman päivittämisen sijaan onkin perustellumpaa päivittää viimeisimmät tietonsa uusista blogipostauksista.

perjantai 1. elokuuta 2008

Joka sortin lomailua

Kaksi viimeistä lomaviikkoa ovat menneet niin nopeasti kaikenlaisen mukavan puuhailun lomassa, että blogin päivitys on jäänyt. Ainoa kotiseudun ulkopuolelle suuntautuva lomamuisto tälle kesälle oli ostos- ja huvireissu serkun kanssa Kööpenhaminaan. Ehdimme aamukoneella juuri parahiksi ostoskaduille ja pikkuruisiin sisustusliikkeisiin ja helteinen kaupunki todella antoi meille parastaan: kunhan ei eksynyt täyteen ammutulle vaateostoskadulle kaikkialla välittyi laiska ja rauhallinen, kutsuva tunnelma. Pieniä liikkeitä oli kiva koluta ja tarttui mukaan jokunen ostoskin. Iltapäivän kruunasi lounas marokkolaisessa teehuoneessa, jonka savolaistytölle eksoottinen ruoka maistui erinomaiselle kasvissamosoineen, kurkkuraitoineen ja kaikkineen!


Osoittauduimme serkun kanssa myös hyviksi matkakumppaneiksi - oli mukavaa viettää aikaa ihan kaksistaan. Reissusta jäi siis kaikin puolin lämmin ja mukava, hyvä mieli ja olisikin mukava palata Kööpenhaminaan miehen kanssa ja tutustua kaupunkiin kunnolla, ajan kanssa. Olisipa ihanaa, jos edes hitunen paikallisesta tunnelmasta, rohkeudesta sisustaa kodikkaasti, mutta yltäkylläisin värein tarttuisi tänne meille. Meitä savolaisia ainakin tuntuu vielä vaivaavan jonkin asteinen ujous erottua ja uskaltaa, on parempi tehdä niin kuin muutkin ovat tähän asti tehneet. Hmm... lupaanpa siis jos joskus oman liikkeen avaan hakea innoitusta vaikkapa juuri Kööpenhaminan putiikeista ja tuoda omalta osaltani eloa tämänkin kaupungun harmauteen.

Poikkesimme kotimatkalla Helsingistä vielä kivikaupassa hakemassa viime hetken ideat uusia rappusia varten. Helteisenä päivänä myös Pele oli otettava kiertämään suurta kenttää, jonne eri kivilaatujen lisäksi oli pystytetty erilaisia malliesimerkkejä muureista kivirappusiin ja istutusaltaista suihkulähteisiin. Helle tuskastutti kai kaikkia kolmea, mutta nauru hiipi suupieleen viimeistään kun erään kivikasan takaa pienen tytön ääni kajautti "Äiti kato, tuolla on sellainen apinakoira!" :). Niinpä niin... taitaa se jokunen postaus takaperin tekemäni luonnehdinta pitää paikkansa...

Viime postauksen jälkeen on myös muurin rakennus ottanut aimo harppauksen. Kuvassa maa-ainekset on vielä levittämättä tukimuurin taakse, mutta todellisuudessa sekin on tehty ja ensimmäiset kasvitkin on jo istutettu! Miehen vinosta hymystä päätellen en hänen mielestään osunut aivan naulan kantaan huudahtaessani, että viimein päästään tähän muurin rakennuksen pääasiaan eli kasvien ja pensaiden istutukseen... Niin, kai sitä oli asian ytimessä oltu jo viikkotolkulla ja välillä jo kyllästymiseen astikin.


Kokonaisuudessaan koko muurinakennusprojekti oli siis vähintäänkin hikinen, eikä vähiten minulle vaan miehelle ja apurille, joille suurin kiitos tietysti kuuluu. Mutta varmasti heitäkin ovat lämmittäneet naapurien kehut hienon näköisestä muurista ja ylpeys oman käden jäljestä. Myös isäni, joka usein saattaa olla jäyhä ja vähäsanainenkin kommentoimaan muiden aikaansaannoksia intautui kehumaan. Hänestä jokainen kommentti muurin upeasta ulkonäöstä ansaitsee jatkossakin ylpeyttä kuultavan kommentin "...ja miten hyvin tehty!". Työn määrää voi yrittää suhteuttaa ajattelemalla vaikkapa, että pelkästään maata on rakentaessa siirretty edestakaisin noin 30 tonnia jos muurin kivetkin lasketaan mukaan! Onneksi urakkaan ei siis tarvinnut ryhtyä pelkän lapion ja kottikärryjen kanssa... Kunhan saan tänään hankkimani loput pensaat ja perennat istutettua laitan vielä kuvia kokonaan valmiista muurista.

Vaan sisältyipä lomaan pikkuriikkisen muutakin kuin pelkkää työntekoa...

Onneksi eilen, torstaina ehdimme nimittäin myös lomailla :). Paetaksemme työleiriä pakkasimme kimpsut ja kampsut autoon ja suuntasimme Saimaan rannalle, upealle valkoiselle hietikolle. Mahtava ranta taitaa olla sen verran syrjässä, ettei se helteestä huolimatta ollut houkutellut kauheaa väenpaljoutta, joten meille löytyikin oma pikku rantatilkku jonne oli hyvä levittäytyä eikä Pelen ollut ihan välttämätöntä vahtia silmä kovana naapuriseurueen pikkukoiraa.


Ihanan lämmön helliessä, rantavedessä kahlaillessa ja varpaat syvälle hiekkaan upotettuina mieleen tulivat lapsuuden leppoisat kesät, jotka aina tuntuivat olevan paahtavan helteisiä. Koska rakas Rauhala-mökkimme, jonka jaoimme serkun perheen kanssa ei sijainnut järven rannalla oli päivittäinen rituaalimme kävellä metsäpolkua pitkin läheiselle uimarannalle eväiden, uimalelujen ja vilttien kera. Serkun kanssa suurinta hupia oli uida surffauspelastusliivit päällä, ne eivät kellauttaneet väkisin selälleen ja ne päällä jaksoi kauhoa koiraa, sammakkoa, pappia, selkää, ties mitä ja tietysti hypätä laiturin nokasta mitä ihmeellisimpiä uimahyppyjä. Erityisen mieluisat liivit olivat kuitenkin kummieni läheisellä mökillä, jonka rannassa pieni sauna oli lämpimänä joka päivä, koko päivän: ei siis muuta kuin liivit niskaan ja katuharjan kanssa laiturilta järveen ja harjaa apuna käyttäen tunnustelemaan läheisen ison kiven sijaintia. Isolla karilla oli sitten mukavaa paistatella, kun vettä kaukana rannasta olikin vain muutaman kymmenen senttiä. Mistähän se johtuu, että vaikka vesi eilenkin oli taatusti lämmintä en missään vaiheessa uskaltautunut uimasilleen... entinen vesipeto siis tyytyi lekottelemaan auringossa ja heittelemään resuista frisbeetä apinakoiralleen...