keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Uuden vuoden kynnyksellä

Hassua miten joulua aina odottaa niin kovasti ja kuinka nopeasti itse aattoilta onkin sitten ohitse. Tänä vuonna vietimme oikein mukavan joulun miehen, Pelen ja miehen siskon kanssa syöden, seurustellen ja hieman lahjojakin availlen. Vielä tänä jouluna lahjojen määrä säilyi kohtuullisena - saapa nähdä miten käy ensi vuonna! Mies oli kuunnellut toiveet tarkasti ja sainkin lahjakortin toivomaani kasvo- ja jalkahoitoihin. Miehen siskon ajattelevaisesti ostama sydämen muotoinen jyväpussi pääsi jo tositoimiinkin ja todella auttoi ensimmäisten kipeiden supistusten iskiessä eilen päivällä. Vaikka olevinaan kaikki valmistelut oli ennalta suunniteltu ja hyvissä ajoin aloitettukin, silti tuntuu että aattoa edeltävälle illalle ja itse aattoonkin jäi vielä liikaa tekemistä kun olisi jo voinut rauhoittua ja hiljentyä. Olenkin visusti päättänyt aloittaa jouluvalmistelut ensi vuonna hyvissä ajoin, vieläkin aikaisemmin jotta sitten itse aatto jäisi vain joulupukin odottelulle ja rauhalliselle käpsehtimiselle.

Joulun alla ja välipäivinä olemme todella kunnostautuneet miehen kanssa muutenkin. Koko kesän suunnitteilla ollut työhuoneen muutosprojekti lastenhuoneeksi saatiin nimittäin viimein valmiiksi! Samaan syssyyn sijasin myös vauvan oman vuoteen valmiiksi, joten nyt: tervetuloa tulokas, kaikki on valmiina. Tästäkin remontointiurakasta läksynä opin ainakin sen, ettei tapetointiurakkaa välttämättä kannata jättää siiheksi, että on 9 kuukaudella raskaana jos sen olisi voinut tehdä aikaisemminkin... En sentään jättänyt tapetointia joulunpyhille vaan se oli valmistunut jo aiemmin joulukuussa, itsenäisyyspäivän pyhinä. Ison mahan kanssa tikkaille nousu ja lasku tuntui kyllä kropassa melkoisesti jälkeenpäin, mutta tulipahan tehtyä ja vielä tuolloin vointikin oli kaksin verroin kevyempi vaikkei aivan mahdottoman raskas ole vieläkään. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että jälleen kerran kaksi jahkailijaa sai jotain vietyä loppuun asti ja tällä kertaa vielä ennen vihoviimeistä deadlinea - ei siis tarvitse laitokselta kotiutuessa enää alkaa verhotankojen asennuspuuhiin tai tuskailla kun sänky on yhä kokoamatta.

Uuden vuoden kynnyksellä tulee väkisinkin mietittyä mitä kuluneesta vuodestä jäi päällimmäisenä mieleen. Vuosi 2009 taitaa jäädä mieleen ristiriitaisena vuotena jolloin perhettämme koeteltiin oikein olan takaa ja jona koin myös yhden elämäni tähänastisista kokemuksista ihmeellisimmän, raskauden osaamatta aivan nauttia siitä täysillä. Vaikeuksista huolimatta vaakakuppi mielessäni kallistuu kuitenkin positiivisen puolelle, onhan kaikki vastoinkäymiset kuitenkin voitettu tai ainakin niistä toivuttu. Toivottavasti ensi vuoden saldo jäisi kuitenkin vielä selvemmin plussalle ja pieni perheemme nauttisi uudesta elämäntilanteesta täysin siemauksin!

Huomenna, uuden vuoden aattona vietämme myös neljättä hääpäiväämme. Ehkäpä juhlistamme päivää kuten muutama vuosi sitten romanttisella vaahtokylvyllä. Tänä vuonna toivottavasti vain paremmalla onnella... viimeksi nimittäin lämmin vesi oli päässyt tyystin loppumaan ja viileään veteen pulahduksesta oli romantiikka hetkeksi kaukana. Onneksi kaapeista löytyi isoja kattiloita ja joululahjaksikin oli juuri ostettu uudet kylpytakit, joten hetkisen vettä keiteltyämme kylpy kyllä onnistui ja romantiikkakin palasi kuvioon :). Ainakin tuo hääpäivä jäi mieleen! Ehkäpä huominenkin vielä yllättää...

tiistai 15. joulukuuta 2009

Viime hetken käsitöitä

Olen kova innostumaan käsitöistä ja aloitan säännöllisesti uusia luomuksia saamatta niitä useinkaan valmiiksi. Mies kuittaileekin aloitettujen kutimien määrästä ja huokailee hymyssä suin kun suunnittelen uusia lankahankintoja tai hamstraan silmät kiiluen askarteluvälineitä. Tunnenkin siis suurta onnistumisen iloa ja suorastaan ylpeyttäkin kun kahden päivän pakertamisen jälkeen sain (omasta mielestäni) hienon imetystyynyn valmiiksi - siis ihan oikeasti valmiiksi saakka: täytteet on sisällä ja langat päätelty! Hyvä minä! Tein tyynystä kertaheitolla kaksinkertaisen, jolloin päällisen saa tarpeen tullen irti ja pesukoneeseen. Vaikka yleensä olen suht noheva käsityössä kuin käsityössä, ompelukoneen kanssa olen täysi tumpelo. Ei nimittäin ole ihme eikä mikään jos verhotkin lyhenevät käsittelyssäni eri pituisiksi - kaksi kertaa peräkkäin... Siitäkin syystä siis ymmärtänee miksi tämä aikaansaannos tuntuu lähes selätysvoitolta: ompelukone 0 - minä 1!

Löysin tyynyn ohjeen netistä pikkuruisena kuvana, joten aivan ensimmäinen vaihe oli kopioida se sanomalehdistä rakentelemalleni kaava-arkille. Aivan täydellistä tyynyä tuolla tekniikalla on tosi vaikea saada, mutta sain kuin sainkin aikaan suht symmetrisen mallin. Pakko tunnustaa, että hätäpäissäni olin ostanut hitusen liian vähän kangasta ohjeeseen nähden, mutta sovelsin hiukan ja tingin pikkuisen saumavaroista. Insinöörimies varmaan kalpenee tunnustukseni vuoksi vinoiltuaan vasta eilen tavastani pikkuisen sovellella ja sooloilla tarpeen mukaan :). Minusta ohjeet ovat kuitenkin vain ohjeita ja ohjeellisia, jotka vain paranevat kun niitä tarpeen vaatiessa säätää käyttötarkoitukseensa tai tilanteeseen sopivammiksi :). Ja lopputuloshan lopulta ratkaisee!

Tämän käsityön myötä tuli muuten koiralle aikoinaan ostettu Fatboy-koiranpatjakin hyvään käyttöön. Patjan täytteenä ollut styrox-rae on nimittäin täysin sopimatonta patjamateriaalia (edes koiralle), mutta imetystyynyn täytteenä se on täydellistä.

Kuva on taas hävyttömän huono... vanha pokkari taitaa vedellä viimeisiä henkäyksiään. Joulupukille on vinkki lahjatoiveesta annettu, saapa nähdä olenko ollu tarpeeksi kiltti.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Odotusta

Miten tässä näin pääsi käymään? Loppukesästä vannoin aktiivisempaa bloggailua vaan mitenpä kävikään..? Aiheita varmasti olisi riittänyt, mutta innostusta ei. Ja väkisin väsäämällä harva homma on hauskaa, ei edes blogin pitäminen.

Sinisen talon jokaisen asukkaan elämä on tällä hetkellä melkoista odotusta: odotamme paitsi tietysti ihanaa ja tunnelmallista joulua, myös kauan kaivattua esikoistamme saapuvaksi! Ajattelin kesällä uhmakkaasti, etten kyllä ala ainakaan mitään odotus- ja vauvajuttuja blogissa kirjoittelemaan mutta, mutta, mutta... ei kai aiheelta voi välttyäkään kun pian pienen perheemme arki pyörii tiukasti pikkuruisen ihmisenalun ympärillä. Ehkäpä mielenterveyteni vuoksi yritän välillä jutella muutakin ja yritänihanvarmanakanssa välttää (ainakin syvällisemmät) pohdinnat kakkaamisen tai sen puuttumisen tiimoilta. Ihan niinkuin olo tuntuisi taas vähän uhmakkaalle - saapa siis nähdä miten onnistun.

Yksi syy miksi odotus- ja vauvajutut ovat jääneet kirjoittamatta on se, että olen tuhlannut suuren osan odotusajasta murehtimiseen ja pelkäämiseen. Olin pitkään varma, että jos sanon ääneen miten onnellinen olen masukummun kasvusta ja tulevasta lapsesta, se salamana katoaisi, otettaisiin pois. On niin helppo sanoa, että iloitse nyt ja nauti joka hetkestä, mutta aina se ei ole niin yksinkertaista. Vasta oikeastaan loppukesästä kun kerroin uutisesta työpaikallani ja olin ikäänkuin pakotettu puhumaan asiasta muiden kuin miehen ja läheisimpieni kanssa tajusin miten vapauttava tunne oli todella alkaa iloita ja nauttia tulevasta ja raskaana olevan saamasta huomiostakin. Silti epävarmuus valtaa yhä mielen silloin tällöin ja vatsaa silittäessä kuiskaan möyrijälle "tulethan varmasti, me niin odotamme...".

Eräs ei taida edes tietää odottavansa

Tänä vuonna odotan myös kovasti joulua. Voi tosin olla, että loppusuoralla oleva raskaus hieman hidastaa jouluintoilijan valmisteluja, mutta vähemmälläkin hössöttämisellä saa aikaan kauniin ja tunnelmallisen joulun, siitä olen varma. Ja liittyyhän tähän jouluun varmasti aivan omanlaisensa tunnelma senkin takia, että ensi vuonna pöytään katetaan myös pikkuinen lautanen ja kuusen alle ilmestyy varmasti tuhdinpi kasa lahjoja kuin tänä vuonna. Mies onkin jokusen kerran todennut, että liittyyhän ihanaan odotukseen myös tietty haikeus pian menetetyistä lauantaiaamun puolille päiville kestävistä loikoiluista tai hetken mielijohteesta kahvilareissuista. Toisaalta odotamme molemmat uutta vaihetta elämässämme aivan valtavan paljon emmekä tietenkään mistään hinnasta vaihtaisi tätä pois.


Hiljentyminen ja rauhoittuminen joulun aikaan alkaa jo tällä viikolla. Huomenna istahdamme ensimmäistä kertaa vihkikirkkomme penkille kuuntelemaan joulukonserttia ja toisen kerran sunnuntaina. Vaikka en ole valtavan uskonnollinen on kirkko kuitenkin mahtava paikka juuri rauhallisen joulun etsimiselle ja usein löytämiselle. Viime jouluna istuin konsertissa silmät kyynelissä ja herkistyneenä aivan toisenlaisista ajatuksista, toiveista ja valtavasta odotuksesta. Tänä jouluna ajatukset ovat muuttumassa todeksi, mutta en silti usko välttyväni herkistymiseltä - se on nimittäin näinä päivinä täysin mahdotonta, aivan ilman kauniita joululauluja ja kynttilöin valaistuja kirkkojakin...

tiistai 18. elokuuta 2009

Käynnistyminen


Jaahas, olisikohan aika ottaa blogi pois liiankin pitkäksi venähtäneeltä tauoltaan? Tauko tuntui tarpeelliselta kun sanottavaa, ainakaan positiivista tuntui olevan niin vähän. Vielä kun saamattomaan luonteenlaatuuni lisää ihanan ja kuuman kesän niin eipä sitä postauksiakaan sellaisella reseptillä synny.

Vietimme kenties kesän viimeisen lämpimän lauantain viime viikonloppuna miehen lapsuuden maisemissa Puumalassa hänen isovanhempiensa luona. Minä keräilin mummon kanssa viinimarjoja ja seurailin kun mies sisarensa kanssa kulki selvästi muistoihinsa uppotuneina pitkin tuttuja rakennuksia ja pihapiirejä. Lapsuuden leikit ja piilopaikat muistuiva varmasti elävästi molempien mieleen. Tuntui myös hyvälle, kun kumpainenkin sai viettää kivan päivän rakkaiden isovanhempiensa seurassa, itse kun olen omani menettäny niin aikaisin, äidin puolen isovanhempia koskaan tapaamattakaan. Kivalta tuntui tietysti myös tulla kotiin täysien marjaämpärien kanssa ja keitellä sunnuntaisena sadepäivänä mehuja talvea varten! Hienoisella haikeudella kesä taitaa taas jäädä tältä erää taakse, mutta toisaalta odotan jo syksyäkin kirpeine aamuineen.

Tervetuloa syksy!

Tänään on virallisesti käynnistynyt myös koko kevään ja kesän laakereillaan levännyt etupihan kunnostus. Viime kesän muurinpystytysurakka imaisi mehut ja innostuksen pihan mylläämisestä ja lomallakin teimme tietoisen päätöksen ettemme kajoa pihakiviin vaan otamme rennosti, loman kannalta. Tällä viikolla kuitenkin mattimyöhäistenkin oli pakko todeta, että lapionvarteen on tartuttava kun kaupungin työmiesten työkoneet alkuviikosta vyöryivät laittelemaan pientareita kuntoon. Ja jottei aika syyspimeillä kävisi pitkäksi olemme myös saaneet päähänpinttymän kylpyhuoneen ylimääräisen (lue: turhan) oven kiinnimuuraamisesta, joten käynnissä on myös laattojen metsästys. Viisi vuotta vanhoja laattoja saattaa olla turha yrittää mistään kaivella, mutta yrittänyttä ei laiteta. Niin ja tietysti työhuone pitäisi pikapuoliin tapetoida ja... ja...

Tuossapa sitä aiheita ja ohjelmaa luulisi tälle syksyllä riittävän :)

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Ilmoittaudun

En ole lopettanut bloggailua, en vain saa aikaiseksi ladattua ottamiani kuvia kameran (muka) uumenista ja kirjoitettua mitään järkevää vaikka aiheitakin olen silloin tällöin miettinyt. Mikä lie kevätväsymys...

Ajattelin kuitenkin ilmoittautua ja vaikka sitten vain kertoa, että elämä tuntuu jo hivenen mukavammalle. Eilen ilonaiheena oli hyvän ystävän vauvajuhlat, tai jenkkityyliin babyshower-ilta. Mikäpä hellisi paremmin työpäivän jälkeen kuin ihanien ystävien ja kivojen kaverien seura, hyvät naposteltavat ja lämmin tunnelma! Ohjelmaan kuului ison vauvamahan ihailun lisäksi toistemme vauvakuvien tunnistusta ja nimiehdotusten keksimistä. Ilta oli erinomaisen mukava yhtä pientä hetkeä lukuunottamatta. Ainoana lapsettomana osallistujana närkästyin erään vieraan (kai omalla tavallaan) humoristisesta kommentista, jonka mukaan kaikki lapsia hankkivat pilaavat elämänsä. Kyllä elämä kai muuttuu, mutta pilalle en sen usko menevän eikä sitä suostunut allekirjoittamaan muutkaan lapsistaan ylpeät äidit. Ja minunko elämäni nyt sitten kaikista osallistujista oli täydellisin? Vapaa, vailla huolen häivää - niinkö? Jälkeenpäin hieman haikeana seurailin sivusta suttuisten suiden pyyhkimisiä, kakun tuputtamista, legojen pelastamisia kuolaisista näpeistä ja äideistään turvaa välillä hakevia pikkutyttöjä ja kieltäydyin pitelemästä nuorinta, vain kolmikuukautista juhlijaa sylissä mutisten jotain että tiputan sen vielä. Aiemmin sivustaseuraajan rooli on ollut helppo - nyt se tuntui hieman kuristavalle.

Ilta oli kuitenkin mukava ja iloitsen ystäväni onnesta enkä millään malttaisi odottaa uutta tulokasta saapuvaksi. Tiedän myös, että hän ymmärtää ainakin rahtusen sydäntäni puristavasta ahdistuksesta - kiitos siitä.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Loma

On sanomattakin selvää, että Rooman ja itäsuomalaisen pikkukaupungin ero on valtava. Eilen yhteisellä iltakävelyllä ikävöidyn koiran kanssa mies tokaisi, että kuvitteleeko hän vain vai onko tienoo jotekin todella tyhjä ;). Parissa päivässä turistirungokseenkin alkoi tottua ja pääsiäispyhien tyhjentämä lähiö tuntui todellakin autiolle. Toinen valtava kontrasti oli tietysti tulla Suomen mittakaavassa kesän lämmöstä takaisin tänne lumen keskelle.

Loma oli rentouttava vaikka kävelimmekin päivät kohteesta toiseen ja joka ilta jalat turvonneina ja kipeinä kaaduimme hotellin vuoteille. Ainakin omalla kohdallani tavoitteeni täyttyi: asettaa syrjään edes muutamaksi päiväksi työkiireet, kevään painostavat tapahtumat ja murheet. Mies myönsi hieman nolostuneena myös unohtaneensa hetkittäin kotona hoitajan kanssa odottavan koiran... Itse en sentään unohtanut, mutta en varsinaisesti murehtinutkaan sen vointia kun tiesin sen olevan hyvässä ja mieluisassa hoidossa. Ja taisi koiruus tosissaan nautiskellakin hoidossa olostaan! Ainakin se oli laittanut kaikkensa peliin huijatakseen hoitajaa lähes joka käänteessä - ja taisi usemman kerran onnistuakin.

Rooma kohteena oli tietysti historialtaan hyvin mielenkiintoinen kohde, mutta myös kontrasteiltaan jännittävä. Harvassa kaupungissahan keskeltä kerrostalojonoa pilkistääkin yhtäkkiä kaksituhatta vuotta vanha raunio. En olisi etukäteen uskonut, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin kohde koko reissulla oli valtava Pietarin kirkko. Kipusimme miehen kanssa aivan huipulle saakka vaikka podenkin aikamoista korkeanpaikan kammoa. Silti läksimme matkaan tietäen, ettei kapeilta rapuilta voi kääntyä enää takaisin kerran sinne lähdettyään vaan käveltävä olisi huipulle saakka. Alkumatkasta ihmettelin melkein ääneen aiemmin kuulemiani juttuja karmivan kapeista rapuista ja ahdistavista loukoista. Ja tietysti - eipä aikaakaan kun juttujen lähteet selvisivät: juuri ja juuri normaalikokoisen miehen levyinen käytävä nousi jyrkästi ylöspäin ja samalla kaartui toiselle sivulle ja pakotti kävelemään kenossa lähestulkoon koko matkan - niin, tai ainakin sen aikaa kun ei kiivetty pystysuoraan ylöspäin pienenpieniä kierreportaita. Loputtoman pitkään, vaikka alhaalla rappuja sanottiin olevan vain hieman yli 300. Hädintuskin uskalsin kurkkia takana taivaltavaa miestä, sillä kenossa kulkiessa myös tasapaino alkoi heitellä ja vieläpä hien pukatessa pintaan olo ei ollut järin miellyttävä, päinvastoin. Kun viimein kurkistin olan yli miehen ilmettä olisin voinut vannoa, ettei pakokauhu ollut kummallakaan kovin kaukana... onneksi kumpikaan ei sanonut mitään ääneen. No, ylös tietysti selvittiin ja vaikkei aivan kaiteen viereen uskaltauduttukaan, näkymät olivat huikeat yli koko Rooman ja alas kirkon aukiolle, jossa ihmiset eivät näyttäneet juuri nuppineulan päätä suuremmilta. Alas palattuamme (samanlaista aivan kammottavaa reittiä tietysti) totesimme melkein yhteen ääneen, että tämä oli paras kohde koko matkalla! Heh! Hassua... pieni voitto itsestään kenties molemmille...


Ainakin itsellä on kuitenkin niin, että oli reissu tai loma ollut kuinka upea tahansa, on kotiin kuitenkin aina mukavinta tulla. Muutamassa päivässä alentuneet lumikinoksetkin ja niiden alta pilkottava vielä littaantunut nurmikko lupailevat ihanasti keväästä ja pihamaalla odottavista töistä. Mahtavaa! Multaa kynsien alle tässä onkin jo kaivannut!! Ja ensi viikolla pitäisi tulla tilaamani pelargoniatkin. Ensi makua istuttamisesta ja kuopsuttamisesta saan siis jo niistä. Tervetuloa siis kevät - ihan toden teolla!

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Elämä voittaa - kuitenkin

Joitakin kevätaurinko ja lisääntynyt valo masentaa, minut se saa heräämään ja virkistymään - joka vuosi. Se saa myös haaveilemaan kesästä ja malttamattomaksi pihan laittelun ja tulevan kesän istutusurakoiden suhteen. Onneksi niin tapahtui myös tänä keväänä. Lähes joka sortin vastoinkäymisestä muilla elämän alueilla huolimatta sormet syyhyten tilasin viime viikolla pelargonintaimia netistä viime kesäisten pakkasen puremien (ja siis korpuksi menneiden) tilalle. Harmittaa kyllä laittaa siemenestä kasvattamani taimet kompostiin, mutta epäilenpä ettei ne millään enää voi olla hengissä, etenkin kun kastelu on talven aikana unohtunut.

Elämä voittaa siis tälläkin kertaa. Vaikka miten olisi vaikeaa, ennemmin tai myöhemmin sitä alkaa kuitenkin nähdä toivonpilkahduksia ja suurin suru väistyy. Kokonaan se ei toki mene pois, mutta ei ainakaan enää hallitse jokapäiväistä elämää ja ole päällimmäisenä ajatuksissa. Siten sitä kai selviytyy.

Tänään kevään auringonpaiste houkutteli meidän koko poppoon yhdessä jäälle ulkoilemaan. Aurinko lämmitti ihan tosissaan ja jäällä oli lähes ruuhkaksi asti ulkoilijoita, kaikki yhtä hyväntuulisia, kaikki yhtä reippaina. Myös Pele pisti parastaan (omasta mielestään siis kai) ja keksi poukkoilla hihnassa päättömästi puolelta toiselle, ryntäili roikkumaan miehen hanskoista ja naukkaili lunta huikopalaksi vähän väliä. Silläkin oli selvästi hauskaa! Mahdottoman mukavan kävelyretken kruunasi tietysti (hiukan hiiltynyt) grillimakkara ja lämmin mehu sataman ravintolalaivan kioskista. Harmi, ettei kamera taaskaan ollut reissussa mukana!

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Jumissa

Helmikuu näyttää hurahtaneen ohi ilman ensimmäistäkään postausta. En ole tarkoituksella viettänyt hiljaiseloa, on vain tuntunut siltä, ettei jaksa jakaa raskaita ajatuksiaan tai edes yrittää kirjoittaa niitä kun pelkkä ajatteleminenkin on välillä niin työlästä. Vähempikin riittänee niiden muutaman lukijan karkoittamiseksi... Äidin sairastumisen jälkeen myös oma elämäni on kokenut melkoisen nyrjähdyksen, jota olen yrittänyt selvitellä. Tapahtunut on kuitenkin niin kipeä ja henkilökohtainen etten aio kirjoittaa siitä. Läheiseni, ne joiden tarvitseekin, saavat kyllä ajallaan kuulla kaiken. Kaikki viimeaikaiset tapahtumat ovat jotenkin imeneet kaiken innostuksen ja energian kuiviin ja jos mahdollista saan aikaiseksi entistäkin vähemmän. Siksi blogin pitäminenkin on ollut tauolla.

Yritän löytää ilon rippeitä siitä, että äiti voi sentään jo paremmin. Hän kuntoutuu vielä pitkään ja joutuu itsekin päivittäin kamppailemaan mielialojen ja motivaation löytymisen kanssa. Äitini ei myöskään koskaan ole ollut mikään positiivisuuden perikuva, joten välillä on todella työlästä yrittää kaivella ne onnellisuuden aiheet myös hänelle ja yrittää pitää yllä tsemppihenkeä kun itsekin tekisi mieli vain istua sohvan nurkkaan ja unohtua siihen. Huomaan myös ikäväkseni usein joutuvani vanhempieni välienselvittelijäksi, viestiviejäksi ja sovittelijaksi - juuri siihen rooliin johon vasta jokin aikaa sitten vannoin etten koskaan enää halua joutua. Haluan silti auttaa jos vain voin ja olla läsnä. Nyt kun äidin sairaus on päällimmäisenä kaikkien mielissä, myönnän, että joskus tuntuu kuin oma alakuloni olisi jo lakaistu maton alle, näkymättömiin aiheeksi josta ei koskaan enää puhuta. Silti juuri puhuminen tuntuu tärkeälle. Ei kipeitä asioita ole tarkoitettu vaiettaviksi - eihän?

Parhaiten surumielisyyteni taitaa aistia Pele. Se ei mielellään jättäisi minua yksin edes silloin kun mies tekee lähtöä sen kanssa ulos. Iltaisin se nukkuu tiiviisti jalkojeni juuressa ja antaa vierihoitoa nojailemalla ja tarjoamalla itseään rapsuteltavaksi. Ja vaikka se on toki seurallinen muutoinkin, nyt se tuntuu ottaneet oikein asiakseen suojella ja vahtia lauman heikointa.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Arvaamaton elämä

Kulunut viikonloppu on mennyt enemmän tai vähemmän sumuisissa tunnelmissa. Sain perjantaina kesken työpaikan virkistyspäivän puhelun isältäni, että äitini on aamulla viety vakavan sairauskohtauksen vuoksi sairaalaan. En oikein ymmärrä miksi vanhemmat viivyttelivät viestin kertomisen kanssa iltapäivään saakka eivätkä soittaneet heti aamulla. Harmistusta tietysti lisäsi se, että olin ehtinyt työporukan kanssa yli sadan kilometrin päähän virkistyspäivää viettämään ja poislähtöön olisi vielä tuntikausia aikaa. Onneksi mies oli kotona ja lähti välittömästi matkaan hakemaan minua kotiin. Ilta kuitenkin venyi pitkäksi suurten välimatkojen vuoksi emmekä ehtineet sairaalaan vasta kuin lauantaiaamuna. Onneksi aamulla äiti vaikutti olosuhteisiin nähden hyväkuntoiselle ja eilen, sunnuntaina näytti jo ottaneen monta edistysaskelta kohti paranemista. Ja vaikkei huoli äidistä olekaan vielä väistynyt on kenties asteen verran rauhallisempi olo kun tietää, että kuntoutumiselle annetaan hyvät mahdollisuudet ja että hän on hyvässä hoidossa. Jotenkin oman äidin näkeminen heikkona ja paljaan avuttomana kuitenkin raastaa pientä sydäntä aivan valtavasti ja mieli tuntuu raskaalle. Koko ajan.

Näiden muutaman päivän ajaksi järkytys vei voimat ja mielenkiinnon lähetulkoon kaikkeen. Parhaalle olo tuntui koiran kanssa lenkkeillessä ja hengitellessä syvään, pitkiä henkäyksiä pakkasilmaa. Myös miehen tuki tuntui korvaamattomalle. Onneksi hän huomasi kun sanat juuttuivat kurkkuun, kietoi käden ympärille ja auttoi vaikean hetken yli. Hän myös huolehti viikonlopun käytännön asioista, joihin en olisi löytänyt energiaa.

Tunnen kuitenkin, että äidin edessä pitää olla nyt vahva. Siinä missä hän on vanhempana tukenut minua oman elämäni vaikeuksissa on nyt minun vuoroni kannustaa ja motivoida. Toki äiti silti näkee, että olen surullinenkin. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Ei vielä. Puhumme näistä hetkistä varmasti myöhemmin, sitten kun on sen aika. Nyt on aika kuitenkin keskittää kaikki voimat paranemiseen, lepoon ja positiivisiin ajatuksiin.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Toppahousu

Olen diagnosoinut koirallani keskivaikean orastavan vanhuuden. Posket sillä harmaantui jo muutama vuosi takaperin jalkaleikkausten myötä ja viikonloppuna mies huomasi ensimmäiset harmaat sen joskus niin lihaksikkaassa rinnassa. Siitä on tullut myös hyvin haluton lenkkeilemään osittain kai siksi ettei tyttöjen hajut enää samalla tavalla kutittele nokassa eikä kaikkien ihanien tuoksujen perään tarvitse juosta kieli pitkällä. Varma merkki edessä olevasta hihnasta repimisestä, maanittelusta tai hienovaraisesta uhkailusta on kun ulkovaatteita pukiessa koira hiippailee hiirenhiljaa omaan huoneeseensa tyynylle nukkumaan sen sijaan että odottelisi eteisessä. Yleensä en kuitenkaan pakota sitä lenkille jos jo ulko-ovelta tai kuistilta lähtö on vain vastaan harottamista ja takaisin sisälle pyristelyä. Kesken lenkin keksitty laiskuuskohtaus sen sijaan ei enää mene läpi - kerran aloitettu on käveltävä loppuun. Aluksi epäilimme tuohonkin haluttomuuteen kipeytyneitä jalkoja, mutta innokkuus ruokakupin läheisyyteen ja mattojen rullaaminen leikeissä kertoivat toisenlaista tarinaa: koiramme on muuttunut energiapommista mukavuudenhaluiseksi, ahneeksi laiskamadoksi joka käyttää jokaisen huijaustilaisuuden hyväkseen jos tiedossa vain on aikaistettu ruoka-aika tai joku ihana ruuan kyttäyskeikka. Ainoastaan jääkaapin avaaminen tai ruokakupin kolistelu tuntuu aktivoivan sen jokaisen solun näinä päivinä. Siihen se keskittyykin entistäkin suuremmalla antaumuksella ja keksii ties minkälaisia kepulikonsteja että saisi meidät heltymään. Se ei myöskään jätä arvailujen varaan milloin sen mielestä kupissa muhivan ruuan tulisi ilmestyä kuonon eteen ahmaistavaksi vaan vaatii sitä tarmokkaasti ja hyökkää kohti keittiötä joka kerta kun liikahdankin sohvalta.

No, en toki ole vielä menettänyt toivoani perheemme koirajäsenen kanssa tai saattelemassa sitä viiden vuoden iässä ennenaikaiseen hautaan. Huvittuneen vain seuraan kuinka vilkas nuori rasavilli pikkuhiljaa muuttuu parhaan vauhtinsa menettäneeksi, ruualle persoksi koiraherraksi. Onneksi yhdessä tehtävässään se on yhä uupumaton ja ahkera. Olipa nimittäin arki tai viikonloppu, se herättää itseäänkin laiskemman miehen sängynpohjalta ja johdattelee hänet suoraan, minnepä muuallekaan, kuin jääkaapille. Näin tehdessään se tuskin ajattelee, että onhan isännän toki saatava ravitseva aamupala eteensä pikimmiten vaan herauttelee kuolaa ennemminkin oman kuonon eteen eksyvät lihapullankuvat ja juustoviipaleet silmissä. Se ottaa tehtävänsä kuitenkin tosissaan ja vaikka mies yrittää vetkuttaa heräämistä sanomalla "ihan kohta" tai "vähän aikaa vielä" se marssii tiehensä ottamaan muutaman minuutin pikatorkut ja aloittaa jallittamisen alusta - väsymättömästi ja vaikka kuinka monta kertaa peräjälkeen.

Niin ja arvatkaapas miten sain postauksen kuvan otettua? Pitelemällä herkullista puruluuta kainalossa tietysti...

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Pipo päässä pakkasella

Virkkasin äkillisen käsityöinnostuksen puuskassa pipon. Kahteen kertaan oikeastaan, sillä ohjetta tiukasti seuraamalla päähineestä tuli aivan liian pieni eikä mennyt päähäni edes äheltämällä - yritin nimittäin. Toisella kertaa itse vähän säveltelemällä koko sattui kohdalleen ja lopputulos on mielestäni ainakin kelvollinen. Harmittaa vain kun baskerimallinen pipo lyhyen tukan kanssa näyttää, no aivan siltä kuin päässä ei olisi hiuksen hitustakaan. Pitäisiköhän kasvattaa pidemmät hiukset, jotta pipoa tulisi pidettyä..?

Opin virkkaamaan jo ala-asteikäisenä äidin opastamana. Väärin tietysti. Tai ainakin opettajan mielestä. Käsityön opettajan mielestä virkkuukoukun pitelyyn on vain yksi ja ainoa oikea tapa,joka minun olisi opeteltava tahdoin tai en. En tietenkään tahtonut ja kun patalapun virkkauksesta ei koulun käsityötunneilla tullut yhtään mitään sain viedä käsityön kotiin, jossa se valmistuikin pika-ajassa omalla, väärällä tyylilläni. Mutta eipä opettaja huomannut lopputuloksesta. Taisi vain tyytyväisenä todeta, että oppihan se tyttö kun vähän potki. Kuvaamataidon tunnilla toinen opettaja paasasi "...ettei ruohoa nyt tuolla tavalla piirretä, vaan näin, annas kun hän näyttää" ja taas pakotti oppimaan oikean tyylin. Onneksi kumpainenkaan varmasti hyvää tarkoittanut opettaja ei onnistunut sammuttamaan intoani piirtämiseen ja käsitöihin. Ja vaikken todellakaan mikään kapinallinen lapsi ollutkaan taisivat itse asiassa jollain tavalla kannustaakin taatusti noudattamaan omaa oppimaani tapaa.

Käsitöiden lisäksi eilen tehtiin kuin tehtiinkin ensimmäinen reissu luistelujäillekin. Sanotaan ettei vanha enää opi uutta, mutta huomasin ettei ne kerran opitutkaan temput helposti mieleen palaudu. Sen verran hutjakkaa meno oli, ettei kaatuminen ollut kaukana. Mutta pystyssä pysyttiin. Mies taisi tuskastua ja luisteli monta rinkiä siinä ajassa kun minä kieli keskellä suuta köpöttelin yhden. Lisäksi tämän iltaiset luistelut hoituivat ilman minua...

Miehen luistellessa kävelin Pelen kanssa kotoa kentälle. Pele oli innostunut jo pelkästään uusista tienoista ja jäällä kiitävistä urheilijoista, mutta riemukkainta oli tietysti huomata mies luistelijoiden joukosta ja päästä hieman kentän reunalle töhöttelemään. Ja mikä hienointa, se sai tietysti pelata hetken miehen kiekolla. Niin, tai itse asiassa kiekon suuhunsa kahmaistuaan se piteli sitä niin tiukasti syvällä suussaan ettei sitä erottanut isojen hetuloiden välistä. Häntä kippurassa ja heiluen se sitten pasteerasi edes takaisin ylpeänä kiekon haltijana - sen ilonaiheet ovat niin hellyttäviä ja aitoja, ihania seurata. Harmi ettei kuvia saatu kummaltakaan reissulta.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Verhojen asennusta

Oikein mukavaa ja toivorikasta uutta vuotta! Uusi vuosi käynnistyi ainakin täällä eteläisessä Savossa kunnon paukkupakkasilla. Koiranulkoilutuksen lisäksi nenää ei juuri tehnyt mieli laittaa oven ulkopuolelle. Onneksi posti toi pakkaspäivänä kuin tilauksesta joulukuussa Adellasta tilaamani Himlan laskosverhot, joita pääsimme miehen kanssa asentelemaan. Kuva ei ole kovin hääppöinen, mutta verhot ovat tosi kauniit ja juuri sellaiset kuin olin haaveillutkin. Tästä rohkaistuneena taidan illalla laittaa tilauksen samaiseen nettiliikkeeseen tv-huoneen pellavaverhoista. Kävin kyselemässä paikallisesta ison ketjun kangasliikkeestä verhojen teettämistäkin, mutta suureksi yllätyksekseni hinto olisi pompsahtanut kaksinkertaiseksi valmisverhojen hintaan nähden! Toisaalta, Göteborgissa luonnossä näkemäni suorat pellavaverhot ovat jälleen kerran juuri sellaiset kuin haluan, joten turvallisimmin mielin oikeastaan tilaan ne nettikaupasta - ellen sitten malta odottaa seuraavaa työreissua Göteborgiin ja osta verhoja hitusen halvemmalla sieltä.

Uuden vuoden ja loppiaisen välisinä päivinä ehdimme miehen kanssa myös luistinostoksille. Mies sai taivuteltua minut ostamaan elämäni ensimmäiset hokkarit. Ensin kova pakkanen ja nyt lumisade kovan viiman kera on estänyt vielä luistinten testailun eteisen mattoa liukkaammalla alustalla, mutta yhtä kaikki tuonnenpana lienee luvassa kuvia ja kokemuksia luistinradalta - ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen...