keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Pipo päässä pakkasella

Virkkasin äkillisen käsityöinnostuksen puuskassa pipon. Kahteen kertaan oikeastaan, sillä ohjetta tiukasti seuraamalla päähineestä tuli aivan liian pieni eikä mennyt päähäni edes äheltämällä - yritin nimittäin. Toisella kertaa itse vähän säveltelemällä koko sattui kohdalleen ja lopputulos on mielestäni ainakin kelvollinen. Harmittaa vain kun baskerimallinen pipo lyhyen tukan kanssa näyttää, no aivan siltä kuin päässä ei olisi hiuksen hitustakaan. Pitäisiköhän kasvattaa pidemmät hiukset, jotta pipoa tulisi pidettyä..?

Opin virkkaamaan jo ala-asteikäisenä äidin opastamana. Väärin tietysti. Tai ainakin opettajan mielestä. Käsityön opettajan mielestä virkkuukoukun pitelyyn on vain yksi ja ainoa oikea tapa,joka minun olisi opeteltava tahdoin tai en. En tietenkään tahtonut ja kun patalapun virkkauksesta ei koulun käsityötunneilla tullut yhtään mitään sain viedä käsityön kotiin, jossa se valmistuikin pika-ajassa omalla, väärällä tyylilläni. Mutta eipä opettaja huomannut lopputuloksesta. Taisi vain tyytyväisenä todeta, että oppihan se tyttö kun vähän potki. Kuvaamataidon tunnilla toinen opettaja paasasi "...ettei ruohoa nyt tuolla tavalla piirretä, vaan näin, annas kun hän näyttää" ja taas pakotti oppimaan oikean tyylin. Onneksi kumpainenkaan varmasti hyvää tarkoittanut opettaja ei onnistunut sammuttamaan intoani piirtämiseen ja käsitöihin. Ja vaikken todellakaan mikään kapinallinen lapsi ollutkaan taisivat itse asiassa jollain tavalla kannustaakin taatusti noudattamaan omaa oppimaani tapaa.

Käsitöiden lisäksi eilen tehtiin kuin tehtiinkin ensimmäinen reissu luistelujäillekin. Sanotaan ettei vanha enää opi uutta, mutta huomasin ettei ne kerran opitutkaan temput helposti mieleen palaudu. Sen verran hutjakkaa meno oli, ettei kaatuminen ollut kaukana. Mutta pystyssä pysyttiin. Mies taisi tuskastua ja luisteli monta rinkiä siinä ajassa kun minä kieli keskellä suuta köpöttelin yhden. Lisäksi tämän iltaiset luistelut hoituivat ilman minua...

Miehen luistellessa kävelin Pelen kanssa kotoa kentälle. Pele oli innostunut jo pelkästään uusista tienoista ja jäällä kiitävistä urheilijoista, mutta riemukkainta oli tietysti huomata mies luistelijoiden joukosta ja päästä hieman kentän reunalle töhöttelemään. Ja mikä hienointa, se sai tietysti pelata hetken miehen kiekolla. Niin, tai itse asiassa kiekon suuhunsa kahmaistuaan se piteli sitä niin tiukasti syvällä suussaan ettei sitä erottanut isojen hetuloiden välistä. Häntä kippurassa ja heiluen se sitten pasteerasi edes takaisin ylpeänä kiekon haltijana - sen ilonaiheet ovat niin hellyttäviä ja aitoja, ihania seurata. Harmi ettei kuvia saatu kummaltakaan reissulta.

2 kommenttia:

Piika kirjoitti...

Siis uskomattonta käsityöntaidon näytettä!!! Kateus...on kavala tauti.
Mulla käsitöiden tekeminen tyssäs lomalla siihen, et olin unohtanut sen uuden hienon kirjani töihin.
No mut, mä tuun sulta varmaan pyytään apua alkuun pääsemiseen, jossain vaiheessa, kun ensin saan edes langat ostettua.

Hanna kirjoitti...

Kiva pipo! Minä en osaa virkata kuin kolmiohuiveja ja niitä on jo muutama kertynyt kaappiin... Täytyis varmaan opetella muutakin. :)