maanantai 19. tammikuuta 2009

Toppahousu

Olen diagnosoinut koirallani keskivaikean orastavan vanhuuden. Posket sillä harmaantui jo muutama vuosi takaperin jalkaleikkausten myötä ja viikonloppuna mies huomasi ensimmäiset harmaat sen joskus niin lihaksikkaassa rinnassa. Siitä on tullut myös hyvin haluton lenkkeilemään osittain kai siksi ettei tyttöjen hajut enää samalla tavalla kutittele nokassa eikä kaikkien ihanien tuoksujen perään tarvitse juosta kieli pitkällä. Varma merkki edessä olevasta hihnasta repimisestä, maanittelusta tai hienovaraisesta uhkailusta on kun ulkovaatteita pukiessa koira hiippailee hiirenhiljaa omaan huoneeseensa tyynylle nukkumaan sen sijaan että odottelisi eteisessä. Yleensä en kuitenkaan pakota sitä lenkille jos jo ulko-ovelta tai kuistilta lähtö on vain vastaan harottamista ja takaisin sisälle pyristelyä. Kesken lenkin keksitty laiskuuskohtaus sen sijaan ei enää mene läpi - kerran aloitettu on käveltävä loppuun. Aluksi epäilimme tuohonkin haluttomuuteen kipeytyneitä jalkoja, mutta innokkuus ruokakupin läheisyyteen ja mattojen rullaaminen leikeissä kertoivat toisenlaista tarinaa: koiramme on muuttunut energiapommista mukavuudenhaluiseksi, ahneeksi laiskamadoksi joka käyttää jokaisen huijaustilaisuuden hyväkseen jos tiedossa vain on aikaistettu ruoka-aika tai joku ihana ruuan kyttäyskeikka. Ainoastaan jääkaapin avaaminen tai ruokakupin kolistelu tuntuu aktivoivan sen jokaisen solun näinä päivinä. Siihen se keskittyykin entistäkin suuremmalla antaumuksella ja keksii ties minkälaisia kepulikonsteja että saisi meidät heltymään. Se ei myöskään jätä arvailujen varaan milloin sen mielestä kupissa muhivan ruuan tulisi ilmestyä kuonon eteen ahmaistavaksi vaan vaatii sitä tarmokkaasti ja hyökkää kohti keittiötä joka kerta kun liikahdankin sohvalta.

No, en toki ole vielä menettänyt toivoani perheemme koirajäsenen kanssa tai saattelemassa sitä viiden vuoden iässä ennenaikaiseen hautaan. Huvittuneen vain seuraan kuinka vilkas nuori rasavilli pikkuhiljaa muuttuu parhaan vauhtinsa menettäneeksi, ruualle persoksi koiraherraksi. Onneksi yhdessä tehtävässään se on yhä uupumaton ja ahkera. Olipa nimittäin arki tai viikonloppu, se herättää itseäänkin laiskemman miehen sängynpohjalta ja johdattelee hänet suoraan, minnepä muuallekaan, kuin jääkaapille. Näin tehdessään se tuskin ajattelee, että onhan isännän toki saatava ravitseva aamupala eteensä pikimmiten vaan herauttelee kuolaa ennemminkin oman kuonon eteen eksyvät lihapullankuvat ja juustoviipaleet silmissä. Se ottaa tehtävänsä kuitenkin tosissaan ja vaikka mies yrittää vetkuttaa heräämistä sanomalla "ihan kohta" tai "vähän aikaa vielä" se marssii tiehensä ottamaan muutaman minuutin pikatorkut ja aloittaa jallittamisen alusta - väsymättömästi ja vaikka kuinka monta kertaa peräjälkeen.

Niin ja arvatkaapas miten sain postauksen kuvan otettua? Pitelemällä herkullista puruluuta kainalossa tietysti...

Ei kommentteja: