maanantai 26. tammikuuta 2009

Arvaamaton elämä

Kulunut viikonloppu on mennyt enemmän tai vähemmän sumuisissa tunnelmissa. Sain perjantaina kesken työpaikan virkistyspäivän puhelun isältäni, että äitini on aamulla viety vakavan sairauskohtauksen vuoksi sairaalaan. En oikein ymmärrä miksi vanhemmat viivyttelivät viestin kertomisen kanssa iltapäivään saakka eivätkä soittaneet heti aamulla. Harmistusta tietysti lisäsi se, että olin ehtinyt työporukan kanssa yli sadan kilometrin päähän virkistyspäivää viettämään ja poislähtöön olisi vielä tuntikausia aikaa. Onneksi mies oli kotona ja lähti välittömästi matkaan hakemaan minua kotiin. Ilta kuitenkin venyi pitkäksi suurten välimatkojen vuoksi emmekä ehtineet sairaalaan vasta kuin lauantaiaamuna. Onneksi aamulla äiti vaikutti olosuhteisiin nähden hyväkuntoiselle ja eilen, sunnuntaina näytti jo ottaneen monta edistysaskelta kohti paranemista. Ja vaikkei huoli äidistä olekaan vielä väistynyt on kenties asteen verran rauhallisempi olo kun tietää, että kuntoutumiselle annetaan hyvät mahdollisuudet ja että hän on hyvässä hoidossa. Jotenkin oman äidin näkeminen heikkona ja paljaan avuttomana kuitenkin raastaa pientä sydäntä aivan valtavasti ja mieli tuntuu raskaalle. Koko ajan.

Näiden muutaman päivän ajaksi järkytys vei voimat ja mielenkiinnon lähetulkoon kaikkeen. Parhaalle olo tuntui koiran kanssa lenkkeillessä ja hengitellessä syvään, pitkiä henkäyksiä pakkasilmaa. Myös miehen tuki tuntui korvaamattomalle. Onneksi hän huomasi kun sanat juuttuivat kurkkuun, kietoi käden ympärille ja auttoi vaikean hetken yli. Hän myös huolehti viikonlopun käytännön asioista, joihin en olisi löytänyt energiaa.

Tunnen kuitenkin, että äidin edessä pitää olla nyt vahva. Siinä missä hän on vanhempana tukenut minua oman elämäni vaikeuksissa on nyt minun vuoroni kannustaa ja motivoida. Toki äiti silti näkee, että olen surullinenkin. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Ei vielä. Puhumme näistä hetkistä varmasti myöhemmin, sitten kun on sen aika. Nyt on aika kuitenkin keskittää kaikki voimat paranemiseen, lepoon ja positiivisiin ajatuksiin.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Toppahousu

Olen diagnosoinut koirallani keskivaikean orastavan vanhuuden. Posket sillä harmaantui jo muutama vuosi takaperin jalkaleikkausten myötä ja viikonloppuna mies huomasi ensimmäiset harmaat sen joskus niin lihaksikkaassa rinnassa. Siitä on tullut myös hyvin haluton lenkkeilemään osittain kai siksi ettei tyttöjen hajut enää samalla tavalla kutittele nokassa eikä kaikkien ihanien tuoksujen perään tarvitse juosta kieli pitkällä. Varma merkki edessä olevasta hihnasta repimisestä, maanittelusta tai hienovaraisesta uhkailusta on kun ulkovaatteita pukiessa koira hiippailee hiirenhiljaa omaan huoneeseensa tyynylle nukkumaan sen sijaan että odottelisi eteisessä. Yleensä en kuitenkaan pakota sitä lenkille jos jo ulko-ovelta tai kuistilta lähtö on vain vastaan harottamista ja takaisin sisälle pyristelyä. Kesken lenkin keksitty laiskuuskohtaus sen sijaan ei enää mene läpi - kerran aloitettu on käveltävä loppuun. Aluksi epäilimme tuohonkin haluttomuuteen kipeytyneitä jalkoja, mutta innokkuus ruokakupin läheisyyteen ja mattojen rullaaminen leikeissä kertoivat toisenlaista tarinaa: koiramme on muuttunut energiapommista mukavuudenhaluiseksi, ahneeksi laiskamadoksi joka käyttää jokaisen huijaustilaisuuden hyväkseen jos tiedossa vain on aikaistettu ruoka-aika tai joku ihana ruuan kyttäyskeikka. Ainoastaan jääkaapin avaaminen tai ruokakupin kolistelu tuntuu aktivoivan sen jokaisen solun näinä päivinä. Siihen se keskittyykin entistäkin suuremmalla antaumuksella ja keksii ties minkälaisia kepulikonsteja että saisi meidät heltymään. Se ei myöskään jätä arvailujen varaan milloin sen mielestä kupissa muhivan ruuan tulisi ilmestyä kuonon eteen ahmaistavaksi vaan vaatii sitä tarmokkaasti ja hyökkää kohti keittiötä joka kerta kun liikahdankin sohvalta.

No, en toki ole vielä menettänyt toivoani perheemme koirajäsenen kanssa tai saattelemassa sitä viiden vuoden iässä ennenaikaiseen hautaan. Huvittuneen vain seuraan kuinka vilkas nuori rasavilli pikkuhiljaa muuttuu parhaan vauhtinsa menettäneeksi, ruualle persoksi koiraherraksi. Onneksi yhdessä tehtävässään se on yhä uupumaton ja ahkera. Olipa nimittäin arki tai viikonloppu, se herättää itseäänkin laiskemman miehen sängynpohjalta ja johdattelee hänet suoraan, minnepä muuallekaan, kuin jääkaapille. Näin tehdessään se tuskin ajattelee, että onhan isännän toki saatava ravitseva aamupala eteensä pikimmiten vaan herauttelee kuolaa ennemminkin oman kuonon eteen eksyvät lihapullankuvat ja juustoviipaleet silmissä. Se ottaa tehtävänsä kuitenkin tosissaan ja vaikka mies yrittää vetkuttaa heräämistä sanomalla "ihan kohta" tai "vähän aikaa vielä" se marssii tiehensä ottamaan muutaman minuutin pikatorkut ja aloittaa jallittamisen alusta - väsymättömästi ja vaikka kuinka monta kertaa peräjälkeen.

Niin ja arvatkaapas miten sain postauksen kuvan otettua? Pitelemällä herkullista puruluuta kainalossa tietysti...

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Pipo päässä pakkasella

Virkkasin äkillisen käsityöinnostuksen puuskassa pipon. Kahteen kertaan oikeastaan, sillä ohjetta tiukasti seuraamalla päähineestä tuli aivan liian pieni eikä mennyt päähäni edes äheltämällä - yritin nimittäin. Toisella kertaa itse vähän säveltelemällä koko sattui kohdalleen ja lopputulos on mielestäni ainakin kelvollinen. Harmittaa vain kun baskerimallinen pipo lyhyen tukan kanssa näyttää, no aivan siltä kuin päässä ei olisi hiuksen hitustakaan. Pitäisiköhän kasvattaa pidemmät hiukset, jotta pipoa tulisi pidettyä..?

Opin virkkaamaan jo ala-asteikäisenä äidin opastamana. Väärin tietysti. Tai ainakin opettajan mielestä. Käsityön opettajan mielestä virkkuukoukun pitelyyn on vain yksi ja ainoa oikea tapa,joka minun olisi opeteltava tahdoin tai en. En tietenkään tahtonut ja kun patalapun virkkauksesta ei koulun käsityötunneilla tullut yhtään mitään sain viedä käsityön kotiin, jossa se valmistuikin pika-ajassa omalla, väärällä tyylilläni. Mutta eipä opettaja huomannut lopputuloksesta. Taisi vain tyytyväisenä todeta, että oppihan se tyttö kun vähän potki. Kuvaamataidon tunnilla toinen opettaja paasasi "...ettei ruohoa nyt tuolla tavalla piirretä, vaan näin, annas kun hän näyttää" ja taas pakotti oppimaan oikean tyylin. Onneksi kumpainenkaan varmasti hyvää tarkoittanut opettaja ei onnistunut sammuttamaan intoani piirtämiseen ja käsitöihin. Ja vaikken todellakaan mikään kapinallinen lapsi ollutkaan taisivat itse asiassa jollain tavalla kannustaakin taatusti noudattamaan omaa oppimaani tapaa.

Käsitöiden lisäksi eilen tehtiin kuin tehtiinkin ensimmäinen reissu luistelujäillekin. Sanotaan ettei vanha enää opi uutta, mutta huomasin ettei ne kerran opitutkaan temput helposti mieleen palaudu. Sen verran hutjakkaa meno oli, ettei kaatuminen ollut kaukana. Mutta pystyssä pysyttiin. Mies taisi tuskastua ja luisteli monta rinkiä siinä ajassa kun minä kieli keskellä suuta köpöttelin yhden. Lisäksi tämän iltaiset luistelut hoituivat ilman minua...

Miehen luistellessa kävelin Pelen kanssa kotoa kentälle. Pele oli innostunut jo pelkästään uusista tienoista ja jäällä kiitävistä urheilijoista, mutta riemukkainta oli tietysti huomata mies luistelijoiden joukosta ja päästä hieman kentän reunalle töhöttelemään. Ja mikä hienointa, se sai tietysti pelata hetken miehen kiekolla. Niin, tai itse asiassa kiekon suuhunsa kahmaistuaan se piteli sitä niin tiukasti syvällä suussaan ettei sitä erottanut isojen hetuloiden välistä. Häntä kippurassa ja heiluen se sitten pasteerasi edes takaisin ylpeänä kiekon haltijana - sen ilonaiheet ovat niin hellyttäviä ja aitoja, ihania seurata. Harmi ettei kuvia saatu kummaltakaan reissulta.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Verhojen asennusta

Oikein mukavaa ja toivorikasta uutta vuotta! Uusi vuosi käynnistyi ainakin täällä eteläisessä Savossa kunnon paukkupakkasilla. Koiranulkoilutuksen lisäksi nenää ei juuri tehnyt mieli laittaa oven ulkopuolelle. Onneksi posti toi pakkaspäivänä kuin tilauksesta joulukuussa Adellasta tilaamani Himlan laskosverhot, joita pääsimme miehen kanssa asentelemaan. Kuva ei ole kovin hääppöinen, mutta verhot ovat tosi kauniit ja juuri sellaiset kuin olin haaveillutkin. Tästä rohkaistuneena taidan illalla laittaa tilauksen samaiseen nettiliikkeeseen tv-huoneen pellavaverhoista. Kävin kyselemässä paikallisesta ison ketjun kangasliikkeestä verhojen teettämistäkin, mutta suureksi yllätyksekseni hinto olisi pompsahtanut kaksinkertaiseksi valmisverhojen hintaan nähden! Toisaalta, Göteborgissa luonnossä näkemäni suorat pellavaverhot ovat jälleen kerran juuri sellaiset kuin haluan, joten turvallisimmin mielin oikeastaan tilaan ne nettikaupasta - ellen sitten malta odottaa seuraavaa työreissua Göteborgiin ja osta verhoja hitusen halvemmalla sieltä.

Uuden vuoden ja loppiaisen välisinä päivinä ehdimme miehen kanssa myös luistinostoksille. Mies sai taivuteltua minut ostamaan elämäni ensimmäiset hokkarit. Ensin kova pakkanen ja nyt lumisade kovan viiman kera on estänyt vielä luistinten testailun eteisen mattoa liukkaammalla alustalla, mutta yhtä kaikki tuonnenpana lienee luvassa kuvia ja kokemuksia luistinradalta - ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen...