sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Elämä voittaa - kuitenkin

Joitakin kevätaurinko ja lisääntynyt valo masentaa, minut se saa heräämään ja virkistymään - joka vuosi. Se saa myös haaveilemaan kesästä ja malttamattomaksi pihan laittelun ja tulevan kesän istutusurakoiden suhteen. Onneksi niin tapahtui myös tänä keväänä. Lähes joka sortin vastoinkäymisestä muilla elämän alueilla huolimatta sormet syyhyten tilasin viime viikolla pelargonintaimia netistä viime kesäisten pakkasen puremien (ja siis korpuksi menneiden) tilalle. Harmittaa kyllä laittaa siemenestä kasvattamani taimet kompostiin, mutta epäilenpä ettei ne millään enää voi olla hengissä, etenkin kun kastelu on talven aikana unohtunut.

Elämä voittaa siis tälläkin kertaa. Vaikka miten olisi vaikeaa, ennemmin tai myöhemmin sitä alkaa kuitenkin nähdä toivonpilkahduksia ja suurin suru väistyy. Kokonaan se ei toki mene pois, mutta ei ainakaan enää hallitse jokapäiväistä elämää ja ole päällimmäisenä ajatuksissa. Siten sitä kai selviytyy.

Tänään kevään auringonpaiste houkutteli meidän koko poppoon yhdessä jäälle ulkoilemaan. Aurinko lämmitti ihan tosissaan ja jäällä oli lähes ruuhkaksi asti ulkoilijoita, kaikki yhtä hyväntuulisia, kaikki yhtä reippaina. Myös Pele pisti parastaan (omasta mielestään siis kai) ja keksi poukkoilla hihnassa päättömästi puolelta toiselle, ryntäili roikkumaan miehen hanskoista ja naukkaili lunta huikopalaksi vähän väliä. Silläkin oli selvästi hauskaa! Mahdottoman mukavan kävelyretken kruunasi tietysti (hiukan hiiltynyt) grillimakkara ja lämmin mehu sataman ravintolalaivan kioskista. Harmi, ettei kamera taaskaan ollut reissussa mukana!

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Jumissa

Helmikuu näyttää hurahtaneen ohi ilman ensimmäistäkään postausta. En ole tarkoituksella viettänyt hiljaiseloa, on vain tuntunut siltä, ettei jaksa jakaa raskaita ajatuksiaan tai edes yrittää kirjoittaa niitä kun pelkkä ajatteleminenkin on välillä niin työlästä. Vähempikin riittänee niiden muutaman lukijan karkoittamiseksi... Äidin sairastumisen jälkeen myös oma elämäni on kokenut melkoisen nyrjähdyksen, jota olen yrittänyt selvitellä. Tapahtunut on kuitenkin niin kipeä ja henkilökohtainen etten aio kirjoittaa siitä. Läheiseni, ne joiden tarvitseekin, saavat kyllä ajallaan kuulla kaiken. Kaikki viimeaikaiset tapahtumat ovat jotenkin imeneet kaiken innostuksen ja energian kuiviin ja jos mahdollista saan aikaiseksi entistäkin vähemmän. Siksi blogin pitäminenkin on ollut tauolla.

Yritän löytää ilon rippeitä siitä, että äiti voi sentään jo paremmin. Hän kuntoutuu vielä pitkään ja joutuu itsekin päivittäin kamppailemaan mielialojen ja motivaation löytymisen kanssa. Äitini ei myöskään koskaan ole ollut mikään positiivisuuden perikuva, joten välillä on todella työlästä yrittää kaivella ne onnellisuuden aiheet myös hänelle ja yrittää pitää yllä tsemppihenkeä kun itsekin tekisi mieli vain istua sohvan nurkkaan ja unohtua siihen. Huomaan myös ikäväkseni usein joutuvani vanhempieni välienselvittelijäksi, viestiviejäksi ja sovittelijaksi - juuri siihen rooliin johon vasta jokin aikaa sitten vannoin etten koskaan enää halua joutua. Haluan silti auttaa jos vain voin ja olla läsnä. Nyt kun äidin sairaus on päällimmäisenä kaikkien mielissä, myönnän, että joskus tuntuu kuin oma alakuloni olisi jo lakaistu maton alle, näkymättömiin aiheeksi josta ei koskaan enää puhuta. Silti juuri puhuminen tuntuu tärkeälle. Ei kipeitä asioita ole tarkoitettu vaiettaviksi - eihän?

Parhaiten surumielisyyteni taitaa aistia Pele. Se ei mielellään jättäisi minua yksin edes silloin kun mies tekee lähtöä sen kanssa ulos. Iltaisin se nukkuu tiiviisti jalkojeni juuressa ja antaa vierihoitoa nojailemalla ja tarjoamalla itseään rapsuteltavaksi. Ja vaikka se on toki seurallinen muutoinkin, nyt se tuntuu ottaneet oikein asiakseen suojella ja vahtia lauman heikointa.