tiistai 21. joulukuuta 2010

Touhua ja tohinata

Jaahas... miten tässä taas ehti vierähtää näin kauan viime postauksesta? Päivät täyttyvät kuin itsestään kaikenkarvaisesta touhusta ja illalla olen intoa piukkana väkertänyt käsitöitä ja askarteluja. Kaikesta innostuksesta ja protoilusta huolimatta kuitenkin esimerkiksi itse tehdyt joulukortit jäivät tänäkin vuonna tekemättä. No, ehkä ensi vuonna älyän aloittaa niiden(kin) väkertämisen jo juhannuksen tienoolla, jotta enemmän kuin yksi kortti olisi valmis joulukuun puoleen väliin mennessä kun ne on viimeistään lähetettävä. Joulu yllättää, joka vuosi :).

Tässä kuitenkin nyt joitain aikaansaannoksia iltapuhteista. Yllä olevat rintakorut lähtivät joulutervehdyksiksi ihanille naisille - kahdelle vähän isommalle ja kolmelle pienemmälle. Rose-kukkia oli pitkästä aikaa kiva tehdä. Aiemmin olen käyttänyt vain rautalankaa, mutta hyvinhän erilaiset villalangatkin kukkasiksi taipuivat! Vielä pari helmeä ja strassia päälle ja ainakin pienempien tyttöjen huomio oli taattu :). Pääsipä yksi kukkanen jopa eskarin joulujuhla-asua koristamaan, joten ehkäpä ainakin yhdelle saajalle oli mieleinen lahja. Mukavaa!

Hermostuin eräänä maanantaina putoileviin ja ohuen tuntuisiin vauvan töppösiin ja päätin siltä istumalta neuloa tytölle huovutettavat töppöset lämpimästä Pirtin kehräämön hahtuvalangasta. Todellisuudessa tosi kauniin värinen vihreä lanka (näyttää kuvassa epäilyttävästi siniseltä...) oli ihanan nopeaa neuloa, mutta suureksi harmistukseksi lanka huopui pesukoneessa tosi huonosti. Niin, ja siis vasta toinen kerta toden sanoi muutenkaan. Yleensä huopuvat langat kutistuvat 20-40% pesussa ja tein ensimmäisistä tossuista aivan liian suuret vauvalle. Kesäkenkien päälle venytettyinä tossuista tuli ihan pikkuriikkisen liian pienet äidille. Toiset tossut tulivat jo oikeaa kaliiberia, mutta silti pikkuisen liian suuret pienijalkaiselle tytölle. Vielä kun saisin aikaiseksi neuloa uudet villasukat tytölle, otamme tossut joka tapauksessa käyttöön, sillä vaunuissa nukkuvalle ei tyköistuva koko ole nyt niin justiinsa. Saisikohan jollain kostilla tehtyä tossuihin pitävän pohjan, jolloin jalan kasvaessa niillä olisi käyttöä vaikkapa sisätossuina?

Vielä muutama käsityö odottelee esittelyä, mutta ne ovat vielä pohdinnassa mahdollisiksi joululahjoiksi, joten saavat odottaa joulun jälkeen... Tonttu on ollut siis varsin ahkerana :)

maanantai 1. marraskuuta 2010

Ensimmäiset joululahjat

Joulu on ihan pian! Kummitytön äiti soitteli jo joululahjasalaisuuksia. Kauppoihin laiteltiin viikonloppuna koristeita esille ja olenpa itsekin vannoutuneena jouluvalojen vihaajana sortunut ripustamaan ylisöpöt lumiukot tytön ikkunalle. Niin, mutta nehän ei varsinaisesti olekaan jouluvalot, eihän? Eikä yhtä kammottavat kuin tuikkivat ja välkkyvät värivalot. Kai... Niinpä tämä perisaamaton jahkailija päätti tässä (luultavasti) tilapäisessä tarmonpuuskassaan tekaista ensimmäiset joululahjat. Tyttö ulos nukkumaan ja liimapyssy esiin ja voilá kaksi kaunista kranssia syntyy ihan kädenkäänteessä. En ymmärrä miksi olen ostanut sellaisia kuusenkoristeita, joista en oikeasti pidä sellaisiksi väliaikaisiksi koristeiksi. Mitä ne sellaiset ovat..? Niin kuin sitä sitten ikinä tekisi kuusenkoristeupdaten tai -remontin! Länttäsin koristeet siis kransseihin niin nyt ainakin on pakko hankkia uusia jos aikoo kuusensa koristaa. Kaivelin kaapista myös omasta kranssistani ylijääneitä pähkinöitä, jotka eivät kumma kyllä ole muutamassa vuodessa menneet miksikään ja joitakin muita joskus johonkin haalimiani koristeita. Ihan kelvollisethan noista tuli! Ja ainakin nämä havukranssit kestää vuodesta toiseen ja näyttävät erehdyttävästi oikeiltakin joskin tietysti lähempi tarkastelu paljastaa havut muovisiksi. Nyt ei kun arpomaan saajia.

Kirjoitin tänään Pelen ensimmäiselle omistajalle sen kohtalosta. Kyyneleet silmissä yritin kirjoittaa jotain järkevää mikä kertoisi oikeasti siitä miten tärkeä se meille oli. Pyysin häntä ilmoittamaan Pelen kasvattajalle tapahtumasta jos uskoo kasvattajan pitävät jonkinlaista kirjaa kasvattamistaan pennuista. Itse jatkan järkeilyäni ja yritän perustella miksi sitä koiraa ei taas kannattanutkaan ottaa... Vaikka olisihan se kiva lenkkikaveri ja alentaahan koiran silittely stressiäkin, puhumattakaan mitä koirasta huolehtiminen opettaisi lapselle tai kuinka paljon rohkeampi olo olisi miehen työmatkojen aikana. Ja sitten ne haittapuolet: ...?

perjantai 29. lokakuuta 2010

Haalari

Jälleen uusi valmistunut käsityö! Näitähän valmistuu kuin liukuhihnalta, ihan yllätän itsenikin :) Lapsen talvihaalari on ollut vetoketjua vaille valmis jo jonkin aikaa, mutta tänään viimein ylitin itseni taas ompelukoneen kanssa ja surautin ketjun paikoilleen. Haalari oli tosi kiva tehdä ja nopeakin, mutta helppo ohje hieman kostautui siten ettei ulkonäkö ole aivan viimeisen päälle kaunis kuin se voisi olla. Tekijässä kun suinkaan ei voi olla osaa tai arpaa vaillinaisen ulkonäön suhteen... Ihkaensimmäiseksi villahaalariksi olen kuitenkin tyytyväinen ja asiansa se ajaa aivan taatusti, lämmittää ja suojaa. Hieman Novitan ohje kyllä näin jälkikäteen ihmetyttää, sillä ohjeen mukaan tehty suurin koko 80 on juuri sopiva tytölle keskivartalon kohdalta kun taas lahkeet ja hihat täytyy vielä kääntää. Toivotaan, että tyttö venyy talven aikana siis vain käsistä ja jaloista, muutoin jää haalari heti pieneksi.

Mannekiini katseli kuvaushetkellä ikkunan takana ilveilevää isäänsä kunnes päättikin, että ilveily taitaakin itse asiassa olla pelottavaa ja pärähti itkemään.

Jaahas, mitähän sitä sitten seuraavaksi..?

torstai 28. lokakuuta 2010

Reissutuliaiset

Ehdimme ostaa syöttötuolin ennen kuin innostuimme tutustumaan sormiruokailuun sen tarkemmin ja päädyimme kenties sen kannalta katsoen vääränlaiseen ratkaisuun. Stokken TrippTrapp on tietysti ihanan monikäyttöinen ja kaunis katsella, tukeva ja laadukas, mutta ei missään tapauksessa käytönnöllisin sormiruokailijalle. Ruoka olisi kätevintä saada lapsen helposti saataville esim. syöttötuolin kiinteälle tarjottimelle, lähelle lasta. Pöydälle tarjoiltu ruoka putoaa helposti vahingossa lattialle (vaikka sitä siis mätetään ruokailijan toimesta tahallaankin), kierii ja vierii karkuun ja tietysti sotkee aivan koko pöydän pienen ruokailijan käsittelyssä. Miehen isyysvapaalla tehdyltä Helsingin reissulta löysimme niin ikään Stokken valmistaman pöytään kiinnitettävän reunuksellisen alustan, jota nyt muutaman päivän olemme testailleet. Ja kätevältähän se vaikuttaa! Ainoastaan alustan kuvat tuntuvat välillä tyttöä hämäävän, ruokaa kun saattaa olla vaikea erottaa kirahvin korvista tai kilpikonnista. Järeiden imukuppien ansiosta alusta pysyy myös hyvin paikoillaan (mitä yksikään imukupillinen lautanen, joita olen kokeillut ei tee) ja lapsen kasvaessa kuvia on myös vaihdettavaksi asti, yhteensä kuusi kappaletta.

Reissussa ollessa syötin tytölle suurimmaksi osaksi soseita, sillä en viitsinyt alkaa kyläpaikassa kauheasti mitään kokkailemaan ja sotkemaan. Kaupungille oli helppo ottaa purkki mukaan, lämmittää ja syöttää. Onneksi meillä sekatekniikka toimii yhä ja tyttö suostuu syötettäväksi, sillä aivan herkkua hänestä soseet eivät ole. Kotiin palattuamme porkkanan palaset maistuivat jääkaappikylminäkin ja ruokaa on oikein ahmittu. Ei siis epäilystäkään millä linjalla tytär haluaa pysytellä :)

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Tuliaisia

Tälläiset lähti tuliaisiksi Helsinkiin. Novitan Mambo taipui kivasti pannulapuiksi ja reunukseksi löytyi söpöä pinkkiä virkkuulankaa. Kivat pienet välipalat ennen seuraavaan urakkaan tarttumista :).

sunnuntai 24. lokakuuta 2010

Sormiruokailusta

Ennen

On jo pitkään pitänyt kirjoitella päivitystä edistyksestämme sormiruokailun saralla, mutta mutta... mitään en tunnu taas saavan aikaiseksi. Aiheita on muitakin mielessä vaikka kuinka, ehkäpä ne pikkuhiljaa löytävät tiensä myös tänne blogin sivuille.

Alun epätoivoisten hetkien jälkeen tuntuu, että ruokailu tytön kanssa alkaa tosissaan sujua! Ainakin hän on jo melko taitava käsittelemään ja pitelemään ruokaa nyt kun pinsettiotekin on varmasti hallussa. Kakomista tapahtuu enää aniharvoin ja usein ruokaa menee jo melkoisiä määriäkin. Pakkokin sitä on mennä, sillä maito kelpaa enää öisin ja silti tyttön kasvaa ja kehittyy kovaa vauhtia. Olen tämän kuun ajan pitänyt myös pientä ruokapäiväkirjaa ja ruksannut kalenterinkulmaan joko plussia tai miinuksia sen merkiksi miten minusta ruokailu sujui. Ja vaikka miinuksiakin on pitkä rivi, niin on plussiakin kertynyt vähintäänkin yhtä paljon. Ruokailu ei siis tosissaankaan ole enää päivittäistä pakkopullaa ja jännittäviä hetkiä vaan ihan mukavaa yhdessäoloa lapsen kanssa ja yhteisiä ruokailuhetkiä. Pyrimme nimittäin itsekin syömään samaan aikaan lapsen kanssa. Aina se ei toki onnistu, mutta kenties kerran päivässä kuitenkin.

Jälkeen

Kuvat lautasilta ennen ja jälkeen kertovat myös samaa, jonkin verran lautaselta häviää, mutta osa jää joka kerta syömättäkin. Eniten sormiruokailussa tällä hetkellä harmittaakin poisheitettävän ruuan määrä. Ruokaa kun on oltava tarjolla reilusti, sillä osa päätyy lattialle, joskus joku ruoka-aine kelpaa ylitse muiden, joskus joku ei kelpaa lainkaan ja niin edelleen. Sotku ei niinkään harmita, sen saa pois siivoamalla. Ainoastaan tytön erittäin pitkät hiukset aiheuttavat välillä harmistusta kun ne ovat ruuassa ihan koko ajan - mutta pesemällähän nekin puhdistuu ja harjaamalla lähtee jo enimmät :)

Tällä hetkellä ehdotonta herkkua on kurkku ja Talk Murut, niitä menisi joka aterialla. Eilen sorruin myös ostamaan aivan järjettömän kalliita pensasmustikoita pikkuruisen tuokkosen ja ne tuntuivat olevan herkkua aivan ensimmäisten irvistysten jälkeen. Pitänee ensi kesänä istuttaa rivi mustikkaa kasvimaalle, niin saa tyttö napsia marjat suoraan pensaasta - äidin kukkarokin kiittää :)

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Syysinnostusta


Mitä lie syysintoa kun jo viime viikonloppuna automatkalla isoisomummolaan neuloin tytölle syystumput. Lanka on samaa kaunista Puro Batikia, josta aiempi villatakkikin. Oikein sievät vaikka omasta päästä ohjeen keksinkin :). Jätin vielä peukalot lapasiin tekemättä, ja harkitsen samaa myös talvilapasiin. Ehkäpä tytär vielä tänä talvena suostuisi pötkylälapasia pitämään, ensi vuonna sitten upgradattu malli peukaloiden kera.

Iltapuhteena raapustelin vielä kortin perjantaisen päivänsankarin paketin päälle.

perjantai 27. elokuuta 2010

Jotain valmista, paljon suunnitelmia

Tälläinen lähtee ensi viikolla yksivuotiaalle syntymäpäivälahjaksi. Ohjeen mukainen koko 80 näyttää aika reilulle, mutta eipähän ole ainakaan heti liian pieni. Kuvausassistentti olisi kai ollut innokas poseeraamaankin villatakin kanssa, mutta jotta napit pysyisivät kiinni edes lahjan antamiseen saakka, päätin jättää takin sovittamisen sankarille itselleen. Villatakin kauniit lilan sävyt eivät jostain syystä toistu tässä yhtä kauniina vaan näyttävät ennemminkin sinisiltä. Ensimmäiseksi tekemäkseni villatakiksi olen oikein tyytyväinen :)

Sen sijaan assistentti saa oman villatakkinsa yllä olevissa kirjavammissa väreissä. Listasin eilen myös neulottavien listalle syyslapaset, talvisemmat lapaset tai parit sekä villahaalarin. Oman kummitätini tekemät villatakki ja -housut ovat nyt juuri sopivan kokoiset ja lämpöiset, mutta talven tullen auttamatta liian pienet. Neulestudiossa riittänee siis kiirettä syysiltoina.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Ruokaa, ruokaa enemmän ruokaa

Olen sitkeästi jatkanut sormiruokailua tytön kanssa siitäkin huolimatta, että välillä oli jo todella toivottomia hetkiä kun ruokailu oli enemmän kakomista kuin ruuan maistelua ja siihen tutustumista. Heikkona hetkenä aloitin rinnalla myös soseen syöttämisen jokaisen ruokailun yhteydessä, osaksi kai rauhoittaakseni omaa mieltäni ja uskotellakseni, että tyttö syö edes jotain. Hyvän alun jälkeen tuli siis aivan kuin taantuma ruokailun opettelussa ennen kuin se taas jokin aika sitten lähti uuteen nousuun ja alkaa jo uskoakseni sujua melko hyvin. Soseisiin turvaudutaan nyt vain reissussa jos sormiruuan järjestäminen on vaikeaa. Edelleenkään en tosin ole aivan vakuuttunut tytön syömän ruuan määrästä, mutta ainakin pulleat posket ja virkeä, menohaluinen ja kasvava vauva kertovat, että ravintoa saadaan riittävästi. Pääasiallista ravintoahan on tietysti vielä maito, mutta toivottavasti enenevissä määrin tulevaisuudessa myös erilaiset kiinteät ruuat. Tähän mennessä vauvamenusta löytyy vaihtelevina yhdistelminä:

keitettyä tai paahdettua porkkanaa
keitettyä kesäkurpitsaa
banaania
kurkkua
vesimelonia
parskaalin kukintoja
kanaa
avocadoa
riisikakkua
cantaloupemelonia
paahdettua bataattia
nektariinia
tofua
päärynää
munakasta
persikkaa
jauhelihaa
maissinaksuja

Joinain päivinä ruoka maistuu selvästi paremmin kuin toisina, samoin herkkuruokalajit vaihtelevat. Bataattia on turha tarjota monena päivänä peräkkäin, sillä ruoka päätyy saman tien lattialle. Tyttö viestittää myös melko selvästi tulleensa kylläiseksi tai kyllästyneensä ruokailuun alkamalla mättää ruokaa lattialle. Uskoisin kuitenkin, että myös soseiden kanssa joinain päivinä ruokahalu on parempi ja toisina päivinä vauva vain päättää passata. Ja onhan sormiruokailussa vielä se etu, että syöty ruoka on täyttä tavaraa eikä sitä ole ohennettu, laimennettu tai prosessoitu millään tavalla.

Viikonloppuna olimme käymässä lähistöllä vanhan koulun huutokaupassa ja ilokseni bongasin väkijoukosta toisenkin sormisyöjävauvan joka tyytyväisenä nakerteli päärynänpuolikastaan vaunussa istuen ja aterioi siis keskellä huutokauppaa. Meillä ei sillä kertaa ollut eväänä muuta kuin sosetta ja sekin nautittiin vasta huutokaupan jälkeen paluumatkalla mummolassa. Tuntuu kuitenkin, että ainakin tällä hetkellä onnistunut ruokailu vaatii melko rauhalliset puitteet ja vähän häiriötekijöitä, muuten tyttö ei keskity ja joko lopettaa syömisen kokonaan tai kakoo koko ajan kun epähuomiossa ottaa liian suuria palasia tai suun liian täyteen. Muutenkin ruokailu on usein melkoista heilumista ja hillumista vaikka yritän olla kiinnittämättä liikaa huomiota pieneen syöjään ja päin vastoin ruokailla samalla itse yhteisen ruokailuhetken merkiksi. Mutta niinhän se on: jokainen tyylillään ja meillä tyyli on nähtävästi tämä. Rauhalliseksi ja tyytyväiseksi luonnehdittu vauva pistää shown pystyyn ja esiintyy vaikka sitten ilman yleisöä. Varmaa kuitenkin on, että tällä linjalla jatkamme :)

lauantai 7. elokuuta 2010

Aarteita

Mies pelasti ihanaisen vaaleanpunaisen ruusun ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten ympärillä rehottavien kirsikan vesojen keskeltä kasvimaamme liepeiltä. Tänä vuonna vesakko taas ryöpsähti ja pelastusoperaatio jouduttiin toistamaan. Kauniisti ruusuraasu kuitenkin jaksaa vuodesta toiseen kukkia. Ihana aarre vanhan talon kupeessa.

Keinuotuoli-aarre pelastettiin mummolastani viime hetkellä kun se oli saanut tuomiokseen joutua kierrätyskeskukseen. Mummon vanha keinutuoli olisi saanut löytyä jo kuukausia sitten, sillä haikailimme kovasti sellaisen perään kun tyttöä vielä joutui nukuttelemaan kävellen ja kanniskellen pitki poikin asuntoa. Ehkäpä keinutus olisi vaativalle nukkujalle kelvannut liekutteluksi ja vanhemmat saaneet hetken lepoa. Tarina kertoo, että mummoni suuttui kovasti saadessaan keinutuolin lahjaksi, sillä hänestä keinutuoli oli vain vanhoja ihmisiä varten. En muistakaan mummon koskaan tuolissa istuneen. Ukki sen sijaan ei muualla juuri istunutkaan, joten ehkäpä lahjan antajalla olikin tuolloin oma lehmä ojassa :)

Toinen perintökalleus, joka oli saamassa samaisen karmean kohtalon on yksinkertaisen kaunis mummolan puusohva. Se on kai isomummoni vanha sohva enkä käsitä kuinka joku olisi raaskinut sen kiikuttaa kierrätykseen. Sohva on alunperin ollut ruskeaksi petsattu, mutta on sittemmin maalattu kermanvaaleaksi. Kuva hieman vääristää väriä, se ei suinkaan ole luonnossa noin vaalea vaan hieman tunkkaisen kellertävä. Nyt pähkäilenkin raaskinko maalata vanhuksen uudestaan kun se kerran ei joka tapauksessakaan ole enää alkuperäisessä kuosissaan. Lisäksi sohva hakee vielä paikkaansa, lähes kaksimetristä huonekalua ei niin vain sijoitella.

Myös kasvimaalla tapahtuu. Sipuli kukkii - ei tosin pitäisi. Sille ei vain taida mahtaa mitään. Onneksi satoakin taidetaan saada ja sipuli pitäneekin korjata aivan lähipäivinä.

Koristekurpitsakin kasvaa. Kuvan ottamisen jälkeen se on helahtanut kukkaan ja antaa siis odottaa kurpitsojakin syntyviksi. Toivoisin kovasti, että oikea kurpitsa kuuluisi herkkuihimme, olisi nimittäin ihana kasvattaa valtavia molluskoita kasvimaalla, mutta kumpikaan meistä ei voi sietää kurpitsaa. Siksi on tyytyminen koristelajikkeeseen, josta toivon mukaan saisi rakenneltua syysasetelmia pihamaalle, joka edelleen tosin rehottaa kesantokunnossa...

Mahtava kesä joka tapauksessa!

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Omin sormin suuhun

Tyttö täyttää huomenna puoli vuotta. Olemme hieman varkain ja etukäteen opetelleet syöttötuolissa istumista ja samalla sormiruokailua. Jätin siis soseet kokonaan syöttämättä ja nassikka saa itse, omin sormin opetella syömään kiinteää ruokaa. Maailmalla tämä malli on kai jo aika yleinen, mutta täällä Itä-Suomen pienessä maalaiskaupungissa vielä melko tuntematonta toimintaa. Luin aikoinaan aiheesta ensimmäisen kerran Vauva-lehdestä ja tytön kummitädin esimerkkiä seuraillen päätin kokeilla. Ensimmäiset kuusi kuukautta siis tarjotaan vain maitoa ja sitten kun syöttötuolissa istuminen sujuu, tarjotaan porkkanaa käteen. Kuulostaako hurjalle? Ei pitäisi, sillä tuon ikäinen vauva tutkii muutenkin hanakasti kaikkea suuhun laittamalla ja uusiin makuihin ja koostumuksiin tutustuminen tapahtuu ihan vain leikin varjolla toistaiseksi. Aivan aluksihan syöty ruuan määrä versus lattialle mätetty ja pöytään liiskattu määrä on aivan minimaalinen. Lisäksi lapsi oppii hyvin nopeasti mikä määrä on liian paljon ja miten ruokaa siirrellään kielellä suussa imemisen sijaan. Muutaman kerran tyttö on kakonut nakertaessaan liian ison palasen suuhunsa, mutta yleisesti ottaen alkuun on päästy oikein mallikkaasti. Niin, ja myönnän kyllä pikkuisen hätääntyneeni noina muutamana kertana... minkä sitä vaistolleen suojella avutonta lasta mahtaa. Nyt kuitenkin yritän hillitä epävarmuuteni ja antaa lapsen yrittää, sillä hän oppii varmasti ja tulee varmemmaksi syöjäksi mitä pidemmälle ehditään. Tähän mennessä ruokalistalla on ollut keitettyä porkkanaa, keitettyä kesäkurpitsaa, kurkkua ja banaania. Jännittävää seurata pienen kehitystä myös tällä saralla!

Huomenna olemme suunnitelleet tekevämme ensimmäisen venereissun vauvan kanssa. Saapa nähdä miten laineet pientä nukuttavat vai harmittaako koko reissun ajan kun ei pääse harjoittelemaan vastaopittua kierimistä :)

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Huh, hellettä

Ihanat pionit kukkivat takapihalla. Tulppaanien lisäksi pionit ovat aivan ehdottomasti suosikkikukkiani ja aina ah, niin kauniita. Ja toisin kuin vuosi vuodelta käpettyneemmät liljani, pionit sen kuin kasvavat ja kukoistavat joka kerta komeammin. Voisin istua ihastelemassa valtavia kukintoja vaikka kuinka pitkään, mutta eräs pieni takiainen pitää huolen, ettei yhdessä paikassa liiemmin vanheta. Samainen pikkuörkki on myös pitänyt sen verran kiireisenä, että joudun tunnustamaan tänä kesänä tappioni kukkapenkkien rikkaruohoille ja pionienkin penkin valtaavalle nurmelle. Kukkien ihanaa loistoa siis hiukkasen laimentaa rehottavat, retuperällä olevat penkit... Mutta näillä helteillä ei kitkemisurakka juuri houkuttele. Enkä erityisemmin pidä helteestä muutenkaan. Lämpimästä kyllä, mutta hellerajoja rikkova kuumuus ei ainakaan päiväkaupalla ole enää mukavaa.

Olemme opetelleet koirattomien elämää muutaman viikon ajan. Hyvästien jättö rakkaalle lemmikille oli kova paikka. Ikävän määrää on vaikea kuvailla.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Kuin koira kasvimaalla

Virallinen valvoja vahtii, että sipulit tuli istutettua oikein päin, perunat ovat oikeassa syvyydessä ja että punajuuren siementen istutusväli pysyi oikeana :). Nyt vain toivotaan maltillista, mutta riittävää sadetta ja lämmintä, muttei paahtavaa aurinkoista keliä. Ja pidetään peukaloita pystyssä...

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kyllä meistä vielä farmareita tulee...

Tähän se tulee ja tästä se lähtee: kasvimaa. Ahkera mies on tehnyt monta pitkää päivää myllertäessä vanhaa pellon pohjaa. Siihen se kuitenkin pikkuhiljaa alkaa muotoutumaan, vanhan päärakennuksen ja savusaunan kupeeseen. Vielä tänä kesänä en kovin paljon ehdi avuksi, mutta ensi kesänä kuopsuttelemme maata yhdessä, koko perheen voimin. Huomenna istutetaan peruna, pian sipulit, porkkanat, pari omenapuuta ja siirretään huonolla kasvupaikalla kituvat marjapensaat. Toivottavasti syksyllä olisi jotain mistä korjata myös satoa!


Savusaunan oven edustalta pelastettiin myös piskuinen raparperi. Se odottelee vielä ämpärissä pääsyä entisille kasvupaikoilleen. Kyllä meistä tätä menoa vielä farmareita tulee... :)

torstai 6. toukokuuta 2010

Pitkät jäähyväiset

Itse pedattu

Tuntuu kuin eläinlääkärin soitosta olisi alkanut pitkät jäähyväiset. Kenties jokunen viikko, ehkäpä puolitoista kuukautta, joka tapauksessa liian vähän aikaa meillä on enää yhdessä rakkaan lemmikin, ystävän kanssa. Imusolmukesyöpä on nopeasti etenevä sairaus, jonka ennuste on koiralla lohduton. Selvää on, ettei samanlaisiin suuriin hoitoihin kuin ihmisillä ryhdytä vaan keskitytään jäljellä olevan ajan ja olon helpottamiseen. Tällä hetkellä koko juttua on vain niin vaikea uskoa todeksi. Pele on yhä suhteellisen pirteä ja jaksaa lenkkeilläkin. Viikonlopun nielemisvaikeudet ovat onneksi ainakin toistaiseksi helpottaneet ja ruoka maistuu taas. Ainoa näkyvä oire on hienoinen laihtuminen ja leuan alla käteen tuntuu isot patit. Muutkin imusolmukkeet ovat turvonneet, mutta eivät näy. Käsittääkseni käännös huonompaan saattaa kuitenkin tulla yllättäen ja usein todella nopeasti. Kipuja sillä ei näytä olevan, eikä ymmärtääkseni pitäisi tullakaan.

Yritämme miehen kanssa kovasti käsittää asiaa ja tsempata päiväaikaan tyttären vuoksi, ettei pienen ihmisen alun tarvitse ihmetellä kun äiti ja isi eivät enää hymyilekään. Väsyneenä illalla itku sitten viimein vie voiton. Olen myös yrittänyt kuvitella elämää ilman koiraa, ilman Peleä. En osaa - en vielä.

Pyysin miestä eilen lupaamaan, että teemme ratkaisevan päätöksen ajoissa, sitten kun on aika antaa ystävän mennä. Lohduttomasti surevaa miestä oli raastavaa katsoa. Sovimme, että sopiva aika on sitten kun koiran elämä ei enää näytä elämältä maistuvan, mieluummin vähän liian aikaisin kuin vähän liian myöhään. Meiltä suurin rakkauden osoitus on päästää kärsivä menemään.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kevät!

Minikokoiset krookukset ihmetyttää. Jo muutaman vuoden etupihalla kituen kukkineen krookukset eivät tänäkään vuonna ole koolla pilattuja. Päinvastoin, ne ovat oikeita minikrookuksia... Mikä ihme niitä vaivaa? Pitäisikö niitä muka jotenkin lannoittaa? Helmililjat eivät näytä nousevan ja krookuksistakin vain murto-osa. Myyrä pirulainen lienee vienyt loput.

Pikkuruiset maksaruohon pallerot sen sijaan näyttävät selvinneen talvesta oikein mainiosti. Häpeäkseni täytyy myöntää, että ne jätettiin totaalisesti heitteille istutuskennostoonsa talon nurkalle, hautautuivat lumeen ja löytyivät niiltä sijoiltaan kun lumi jokunen viikko sitten suli. Vaan eivätpä näytä pahastuneen! Rakastan maksaruohoja sen kaikissa olomuodoissa iso kivikkopenkki olisikin ihana lisä pihamaalle, mutta tasamaalle sitä on vähän kurja alkaa perustamaan. Ellei sitten saisi miestä hinaamaan kivenlohkareita pihamaan täytteeksi... Joka tapauksessa nämäkin naperot pitäisi saada kylvettyä jonnekin päin pihaa tänä keväänä, jottei raasujen tarvitse enää ensi talvea pienissä kipoissa selviytyä.

Ensimmäiset silmutkin tekevät jo tuloaan. Lamoherukka on aina ensimmäisenä lehdessä keväällä ja siksi myös yksi suosikeistani. Jos jänis ja pakkanen ovat tehneet selvän jo kertaalleen vaihdetuista maanpeittoruusuistani, taidan luovuttaa niiden kanssa ja laittaa tätä tilalle. Se taitaakin olla lähestulkoon ainoa pensas joka ei kelpaa näemmä jänikselle eikä myyrälle. Selvää suosikkiainesta siis!

Myös tämä talvella punertavaksi muuttuva mikä-lie-maksaruoho on ehdoton suosikkini. Kevään mittaan se muuttuu jälleen kirkkaan vihreäksi ja leviää kuin viimeistä päivää. Se leviää aivan pikkuruisistakin murusista: kun yhden palleron siirtää niin eipä aikaakaan kun vieressä on jo kaveri jos toinenkin. Se täyttää kukkapenkissä kivasti rakoja ja estää tehokkaasti rikkaruohojen leviämistä vaikka kovin piskuinen onkin.

Tänään ihanan keväinen aurinko oikein kutsuu maata kuopsuttelemaan, joten jos vain kovasti kääntymistä harjoitteleva tyttönen malttaisi rauhoittua päiväunien ajaksi vaunuun niin kukkapenkit saavat kyllä kyytiä :)

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Hajatelmia

Olen miettinyt paljon vuoden takaisia aikoja. Olen miettinyt ja ihmetellyt kuinka uusi onni nostaa pintaan aiemman menetyksen ja suruntunteet. Vauvan synnyttyä olen yhä lukuisat kerrat itkenyt suihkussa vuoden takaisia tapahtumia vaikka yhtä aikaa olen haljeta onnesta ja uudesta rakkaudesta tytärtä kohtaan. Mutta niinhän se on, ei pahojakaan muistoja ole tarkoitettu unohdettaviksi. Silti etenkin ristiäisten aikaan mieli oli erityisen haikeana, sillä en vuosi sitten olisi ikinä uskonut juhlivani ihanan lapseni ensimmäistä juhlaa melko tasan vuoden päästä niistä vaikeista hetkistä. Nyt kuitenkin aion kevätauringon oikein porottaa ihanaista lämpöään ja yrittää laittaa nuo vaikeat muistot taka-alalle etten vain haaskaa ihanaa vauva-aikaakin murehtimiseen kun kerran raskausajasta suurimman osan niin tein.

Hieman ehkä huvittuneena olen myös tehnyt muutamia havaintoja siitä kuinka uuden perheenjäsenen tulo muuttaa elämää:
  1. Omat vanhempani, eli tytön isovanhemmat ovat moninkertaistaneet vierailunsa meillä. Siis todella moninkertaistaneet... Aiemmin heitä on saanut mankua ja maanitella kylään useimmiten vain todetakseen, että se onnistui vain syntymäpäivänä tai jonkun muun erikoisemman tapauksen vuoksi. Nyt he vierailevat viikottain. En siis nyt valita - mukavaahan se on ja suurin innostus luultavasti laimenee muutamassa vuodessa :).
  2. Ennen HYVIN aamuäreä mies on nykyisin herätessään kuin itse auringonpaiste, etenkin jos saa peiton alle viereensä suloisesti jokeltelevan, aamuisin erittäin seurallisen pikkutytön.
  3. Itseensä ei tule panostettua. Päivän suurin tavoite on käydä suihkussa, jotta hiuskuontalo olisi edes suht ojennuksessa mikäli eksyn kodin seinien ulkopuolelle. Meikata en ehdi ja vaikka ehtisinkin, en viitsi koska en millään jaksa illalla hinkata meikkejä pois kun silmät lurpsaa ja sänky kutsuu.
  4. Lapsen saaminen on karistanut minusta uranaisen elkeet lähes kokonaan. Jossain vaiheessa koin jopa vaikeana jättää tärkeän työn äitiysloman ajaksi, osittain velvollisuudentunnosta, osittain siksi, että tiedän monen mahdollisuuden edes jonkinlaiseen urakehitykseen lipsuvan nenäni edestä tänä aikana. Mutta tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämän arvot ovat kovasti eri järjestyksessä...
En olisi uskonut, että ensimmäiset haikeuden tunteet tulevat jo näin pian lapsen kehitysvauhdin suhteen. Liimailin tänään albumiin valokuvia sairaala-ajalta ja ensimmäisiltä päiviltä kotona. Tyttö on aivan oman itsensä näköinen, mutta niin kovin pieni nyytti. Vaikkei kokoa toki ole valtavasti vieläkään tuntuu jo tosi haikealle ajatella, että hän tosissaan on kolmessa kuukaudessa kehittynyt jo noin huimasti. Ensimmäiset pikkuruiset vaatteetkin on siirretty kaapin nurkkaan aikoja sitten. Miten se aika voi mennä näin nopeasti..?

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Banaanikakkua ja pelargonioita

Pidän kovasti leipomisesta, mutta yhtä en ole vielä saanut onnistumaan: banaanikakkua. Se on kaihertanut leipojan takaraivossa jo vuosia, aivan seurustelumme alkuajoista lähtien. Olimme juuri muuttaneet miehen kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme kun päätin tehokkaana avovaimon alkuna ilahduttaa siippaa maukkaalla kakulla. Banaanikakun ohje vaikutti maukkaalle eikä aikaakaan kun kakku jo muhi uunissa. Ehkäpä vanha uuninrämä oli niin tehoton, ettei kakku tuntunut kypsyvän millään ja jäi raa'aksi vaikka kuinka sitä paistoin. Tästä kuitenkaan lannistumatta päätin kokeilla seuraavana päivänä uudestaan - sekä sitä seuraavana päivänä, yhtö laihoin tuloksin. Banaanikakku jäi siis syömättä. Mies onkin irvaillut tähän päivään asti aina leipoessani, että banaanikakkuakos se rouva täällä väsää ;)... Nyt lähes 15 vuoden seurustelun jälkeen päätin yrittää uudestaan kun hedelmävadissa ruskehtui iso terttu banaaneja. Kun uuni piippasi reseptin mukaisen ajan kuluttua olin jo parkaista itkuun: raaka! Lykkäsin kakun kuitenkin päättäväisesti vielä 20 minuutiksi uuniin ja siitä tuli kuin tulikin oikein herkullinen! Jes! Banaanikakun kirous selvitetty :). Laitan tähän ohjeen jos joku muukin kamppailee huonon kakkukarman kanssa:


Mausteinen banaanikakku

100 g margariinia
3 dl sokeria
2 munaa
3 dl venhäjauhoja
1 tl soodaa
1/4 tl neilikkaa
1/4 tl kardemummaa
1/4 tl inkivääriä
1/2 tl kanelia
(50g hasselpähkinärouhetta, en muistanut ostaa joten jätin pois)
1/2 dl kermaa
2 banaania
kookoshiutaleita ja rasvaa vuoan voiteluun

Vaahdota sokeri ja rasva. Lisää munat yksitellen hyvin vatkaten. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet, kerma ja soseutetut banaanit. Kaada taikina voideltuun ja kookoshiutaleilla jauhotettuun vuokaan. Paista 150 asteessa, n. 1h. Itse tosin nostin lämmön 175 asteeseen tunnin jälkeen ja paistoin vielä 20 minuuttia. Hyvää tuli!



Kannoimme viime viikonloppuna varastossa talvehtineet pelargoniat sisälle ja jo viikon aikana kevätauringosta innostuneet törröttävät koppurat ovat alkaneet työntää uutta lehteä. Näyttäisi siltä, ettei kaikki lajikkeet talvehtineet yhtä menestyksekkäästi ja kolme tainta leikkii yhä kuollutta eikä siis osoita pienintäkään elonmerkkiä. En kuitenkaan vielä luovuta - ehkäpä virkoaminen eräillä ottaa vain aikansa. Seuraava tavoite on vielä saada kukkaraaskut kukkimaan ja kesäksi terassille meitä ilahduttamaan. Ensi kesälle en aio ottaa muita puutarhapaineita. Vauva on vielä niin pieni, että taidan keskittää voimani nykyisten istutusten hoitamiseen vauvanhoidon ohella. Siinäkin riittänee hommaa aivan kylliksi yhdelle kesälle ja yhdelle kotiäidille.

Ensi viikolla aion ottaa ensiaskeleet kestovaippailun maailmaan. Olen myös alkanut tutustua lapsentahtiseen sormiruokintaan, jota kovasti kiinnostaisi kokeilla. Toki menee pitkälle kesään ennen kuin sitä päästään aloittelemaan, mutta koska äitien vapaahetket tuntuvat tosiaan olevan kortilla, on tutustuminen aiheeseen aloitettava hyvissä ajoin :). Ehkäpä näistä aiheista myöhemmin lisää...

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Yksi ikuisuusprojekti vähemmän

Kun hyvä ystäväni aikoinaan tuli raskaaksi ajattelin heti, että haluan ilahduttaa häntä ja tulevaa lasta jollakin ihanalla peitolla ja löysin ohjeen virkattuun vauvan sängynpeitteeseen. Ensimmäisen rivin kissoja virkattuani kuitenkin tajusin miten työlään urakan olin itselleni ottanut ja etten luultavasti saisi peittoa valmiiksi sillä tahdilla ennen vauvan syntymää. Ilahdutin kyllä ystävääni vauvan peitolla, mutta neulotun peiton ohje oli helpompi ja huomattavasti nopeampi tehdä - en vain koskaan tullut ottaneeksi peitosta valokuvaa ja postattua saavutustani :). Virkattu kissapeitto jäi siis sivuprojektiksi, jota tein aina silloin tällöin kun ei ollut mielenkiintoisempaa käsityötä työn alla. Kun sitten oma vauva ilmoitti tulostaan päätin, että peitto on saatava valmiiksi ennen vauvan tuloa ja aloin töihin oikein urakalla. Silti, vaikkei tuollainen ruutuvirkkaus mitään avaruustiedettä olekaan, se oli yllättävän hidas tehdä ja illassa valmistui korkeintaan muutama hassu rivi. Muutama päivä ennen laskettua aikaa jo melko malttamattomana 9 kuukauden odotuksesta vitsailin miehelle, että nyt kai peitto on tehtävä pikaisesti valmiiksi kun vauva selvästi tuntuu odottavan, että saa sen valmiiksi ennen kuin suostuu syntymään. Noh, arvata saattaa ettei vauva tietenkään sitä odottanut ja peitto jäi taas kesken. Nyt, keskellä vauva-arkea vastasyntyneen kanssa peiton teko on ollut entistäkin haastavampaa lähinnä ajan puutteen vuoksi, mutta kas ihmettä; sain kuin sainkin sen viimein valmiiksi vain muutama päivä sitten! Seuraava haaste olikin löytää aika kirjoittaa siitä blogiin... ;)

Arki vauvan kanssa kotona on ollut antoisaa. Kun hormoonimyrskyt ovat vielä takana päin, on mielikin huomattavasti kevyempi ja huomaan hommaan löytyneen jo hieman varmuuttakin. Väsymys toki vaivaa aika ajoin ja miehen ensimmäinen työviikko olikin melkoinen koettelemus molemmille. Kinaa ja äkäilyä tuli lähes aiheesta kuin aiheesta ja olin jo hätääntynyt etteikö tasaista, mukavaa arkea meille löydykään. Mutta aivan kuten elämä vastasyntyneenkin kanssa, arki taisi vain vaatia vähän opettelua ja sujuu jo paljon kivuttomammin. Myös Pele on jo hieman rauhoittunut ja malttaa jo makoilla päiväunia eikä aivan jokaista vaipanvaihtoa tarvitse enää vahtia. Se tuntuu myös nauttivan vaunulenkeistä - ainakin siihen saakka kunnes vaunuista kuuluu parkaisu, se nimittäin koiran mielestä tuntuu antavan aihetta paniikkiin ja mitä pikaisimpaan kotiin palaamiseen. Taitaapa se vähän olla myös ainakin aika ajoin surkeana ykköslellikin asemansa menettämisestä ikiajoiksi. Raasu.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Äidin sydän


Vain 12 päivää vanha ja niin täydellinen. Tyttö on, kuten kai kaikki vastasyntyneet vanhemmilleen, täysin täyttänyt äitinsä pienen sydämen ja saa hormooneista sekaisin olevan mielen herkäksi etenkin iltaisin, etenkin jos edellisyö on mennyt kiemurrellessa. Pieni hymy pienillä kasvoilla kuitenkin riittää sulattamaan kaikki murheet hetkeksi taka-alalle ja luo taas uutta uskoa, että pärjään sittenkin väsymyksestä huolimatta ja ettei kaikkia murheita ole tarpeen murehtia ainakaan yhden illan aikana. Tuoreena äitinä sitä tulee nimittäin surtua jos jonkinlaiset asiat ja pohdittua kaiken aikaa tekeekö sitä oikein ja vauvalle parhaiten, kuunneltua koko ajan onko sängyssä liian äänekästä vaiko liian hiljaista...

Olen kuitenkin löytänyt vahvan tunteen äitiydestä ja vauva tuntui heti tutulle, omalle. En ole aiemmin juurikaan ollut pienten vauvojen kanssa ja nekin harvat kerrat raskausaikana, kun pitelin miehen siskon esikoista tuntuivat tökerön kömpelöiltä yrityksiltä ja surin kovasti jälkikäteen kokeneeni epäonnistumista, kun vauva ei ollutkaan tyytyväinen sylissäni. Äidin syli tuntuu kuitenkin tunnistavan oman vauvan kehonkielen ja kahden uutukaisen on ollut helppoa lähteä tutustumaan toisiinsa.

Jos on tuoreella isällä ja äidillä opettelemista uuden perheenjäsenen kanssa, niin on myös perheen ainokaisena helliteltävänä olemaan tottuneella koiralla. Sairaalasta kotiutuminen oli Pelelle niin jännittävä tilanne, että sen sydän löi kirjaimellisesti loukkua ja oli aiheuttaa sydänkohtauksen. Onneksi huomasimme lähestyvän tajuttomuuden pikaisesti ja mies vei vauvan viereiseen huoneeseen, pois kouhottavan koiran silmistä, jotta se sai aikaa rauhoittua ja iloita pelkästään minun näkemisestäni pitkästä aikaa. Alkuhuuma on sittemmin muuttunut jo vauvan huumaavan tuoksuun totutteluksi ja kokopäiväiseksi päivystämiseksi. Aiemmin Pelen päivät kuluivat lokoisten päiväunien parissa, korkeintaan uneksimispaikkaa vaihdellessa. Nyt se ei tunnu saavan hetken rauhaa, kun on toimittava itkuhälyttimenä, vauvan syötön virallisena valvojana ja vaipan vaihdon sivusta seuraajana, edes lenkille ei malttaisi lähteä kun uusi virka vaatii sen mielestä kokonaisvaltaista läsnäoloa. Ja vieläkään ei ole saanut kunnolla nuuhkaista kakkavaippaa tai haistella vauvan päätä... Iltaisin sohvan nurkkaan onkin käpertynyt erittäin väsynyt koiraherra, Pele-setä, josta juuri tuli isoveli..