perjantai 16. huhtikuuta 2010

Hajatelmia

Olen miettinyt paljon vuoden takaisia aikoja. Olen miettinyt ja ihmetellyt kuinka uusi onni nostaa pintaan aiemman menetyksen ja suruntunteet. Vauvan synnyttyä olen yhä lukuisat kerrat itkenyt suihkussa vuoden takaisia tapahtumia vaikka yhtä aikaa olen haljeta onnesta ja uudesta rakkaudesta tytärtä kohtaan. Mutta niinhän se on, ei pahojakaan muistoja ole tarkoitettu unohdettaviksi. Silti etenkin ristiäisten aikaan mieli oli erityisen haikeana, sillä en vuosi sitten olisi ikinä uskonut juhlivani ihanan lapseni ensimmäistä juhlaa melko tasan vuoden päästä niistä vaikeista hetkistä. Nyt kuitenkin aion kevätauringon oikein porottaa ihanaista lämpöään ja yrittää laittaa nuo vaikeat muistot taka-alalle etten vain haaskaa ihanaa vauva-aikaakin murehtimiseen kun kerran raskausajasta suurimman osan niin tein.

Hieman ehkä huvittuneena olen myös tehnyt muutamia havaintoja siitä kuinka uuden perheenjäsenen tulo muuttaa elämää:
  1. Omat vanhempani, eli tytön isovanhemmat ovat moninkertaistaneet vierailunsa meillä. Siis todella moninkertaistaneet... Aiemmin heitä on saanut mankua ja maanitella kylään useimmiten vain todetakseen, että se onnistui vain syntymäpäivänä tai jonkun muun erikoisemman tapauksen vuoksi. Nyt he vierailevat viikottain. En siis nyt valita - mukavaahan se on ja suurin innostus luultavasti laimenee muutamassa vuodessa :).
  2. Ennen HYVIN aamuäreä mies on nykyisin herätessään kuin itse auringonpaiste, etenkin jos saa peiton alle viereensä suloisesti jokeltelevan, aamuisin erittäin seurallisen pikkutytön.
  3. Itseensä ei tule panostettua. Päivän suurin tavoite on käydä suihkussa, jotta hiuskuontalo olisi edes suht ojennuksessa mikäli eksyn kodin seinien ulkopuolelle. Meikata en ehdi ja vaikka ehtisinkin, en viitsi koska en millään jaksa illalla hinkata meikkejä pois kun silmät lurpsaa ja sänky kutsuu.
  4. Lapsen saaminen on karistanut minusta uranaisen elkeet lähes kokonaan. Jossain vaiheessa koin jopa vaikeana jättää tärkeän työn äitiysloman ajaksi, osittain velvollisuudentunnosta, osittain siksi, että tiedän monen mahdollisuuden edes jonkinlaiseen urakehitykseen lipsuvan nenäni edestä tänä aikana. Mutta tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämän arvot ovat kovasti eri järjestyksessä...
En olisi uskonut, että ensimmäiset haikeuden tunteet tulevat jo näin pian lapsen kehitysvauhdin suhteen. Liimailin tänään albumiin valokuvia sairaala-ajalta ja ensimmäisiltä päiviltä kotona. Tyttö on aivan oman itsensä näköinen, mutta niin kovin pieni nyytti. Vaikkei kokoa toki ole valtavasti vieläkään tuntuu jo tosi haikealle ajatella, että hän tosissaan on kolmessa kuukaudessa kehittynyt jo noin huimasti. Ensimmäiset pikkuruiset vaatteetkin on siirretty kaapin nurkkaan aikoja sitten. Miten se aika voi mennä näin nopeasti..?

1 kommentti:

Pia kirjoitti...

Sinä kirjoitan niin mun ajatuksiani myös. Mulle on käynyt ihan samallailla. Tämä hetki on pyhitetty äitiydelle, siitä vissiin luonto pitää huolen. Kyllä se uranainenkin sieltä vielä tulee pintaan, mutta ei ehkä ihan niin voimakkaana, kuin ennen. Elämässäsi on nyt tärkeämpiäkin asioita.
Niin ja oikeassa tosiaan olimme, suuresta surustakin voi selvitä ja se vaan tekee meitä vahvemmiksi ja kiitollisemmiksi siitä mitä olemme saaneet. Pahoina päivinä, voimme aina palata siihen ajatukseen, että asiat voisi ollakin toisin.
Ihania hetkiä äitiyden ihanalla ja rankalla polulla sinulle.
Vielä noista isovanhemmista... tuskin ne vierailut siitä harvenevat. Mitä enemmän lapsi kasvaa ja kiintyy isovanhempiina ja päin vastoin, niin heidänkin välinen yhteys kasvaa. Katsopa vaan!