keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kevät!

Minikokoiset krookukset ihmetyttää. Jo muutaman vuoden etupihalla kituen kukkineen krookukset eivät tänäkään vuonna ole koolla pilattuja. Päinvastoin, ne ovat oikeita minikrookuksia... Mikä ihme niitä vaivaa? Pitäisikö niitä muka jotenkin lannoittaa? Helmililjat eivät näytä nousevan ja krookuksistakin vain murto-osa. Myyrä pirulainen lienee vienyt loput.

Pikkuruiset maksaruohon pallerot sen sijaan näyttävät selvinneen talvesta oikein mainiosti. Häpeäkseni täytyy myöntää, että ne jätettiin totaalisesti heitteille istutuskennostoonsa talon nurkalle, hautautuivat lumeen ja löytyivät niiltä sijoiltaan kun lumi jokunen viikko sitten suli. Vaan eivätpä näytä pahastuneen! Rakastan maksaruohoja sen kaikissa olomuodoissa iso kivikkopenkki olisikin ihana lisä pihamaalle, mutta tasamaalle sitä on vähän kurja alkaa perustamaan. Ellei sitten saisi miestä hinaamaan kivenlohkareita pihamaan täytteeksi... Joka tapauksessa nämäkin naperot pitäisi saada kylvettyä jonnekin päin pihaa tänä keväänä, jottei raasujen tarvitse enää ensi talvea pienissä kipoissa selviytyä.

Ensimmäiset silmutkin tekevät jo tuloaan. Lamoherukka on aina ensimmäisenä lehdessä keväällä ja siksi myös yksi suosikeistani. Jos jänis ja pakkanen ovat tehneet selvän jo kertaalleen vaihdetuista maanpeittoruusuistani, taidan luovuttaa niiden kanssa ja laittaa tätä tilalle. Se taitaakin olla lähestulkoon ainoa pensas joka ei kelpaa näemmä jänikselle eikä myyrälle. Selvää suosikkiainesta siis!

Myös tämä talvella punertavaksi muuttuva mikä-lie-maksaruoho on ehdoton suosikkini. Kevään mittaan se muuttuu jälleen kirkkaan vihreäksi ja leviää kuin viimeistä päivää. Se leviää aivan pikkuruisistakin murusista: kun yhden palleron siirtää niin eipä aikaakaan kun vieressä on jo kaveri jos toinenkin. Se täyttää kukkapenkissä kivasti rakoja ja estää tehokkaasti rikkaruohojen leviämistä vaikka kovin piskuinen onkin.

Tänään ihanan keväinen aurinko oikein kutsuu maata kuopsuttelemaan, joten jos vain kovasti kääntymistä harjoitteleva tyttönen malttaisi rauhoittua päiväunien ajaksi vaunuun niin kukkapenkit saavat kyllä kyytiä :)

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Hajatelmia

Olen miettinyt paljon vuoden takaisia aikoja. Olen miettinyt ja ihmetellyt kuinka uusi onni nostaa pintaan aiemman menetyksen ja suruntunteet. Vauvan synnyttyä olen yhä lukuisat kerrat itkenyt suihkussa vuoden takaisia tapahtumia vaikka yhtä aikaa olen haljeta onnesta ja uudesta rakkaudesta tytärtä kohtaan. Mutta niinhän se on, ei pahojakaan muistoja ole tarkoitettu unohdettaviksi. Silti etenkin ristiäisten aikaan mieli oli erityisen haikeana, sillä en vuosi sitten olisi ikinä uskonut juhlivani ihanan lapseni ensimmäistä juhlaa melko tasan vuoden päästä niistä vaikeista hetkistä. Nyt kuitenkin aion kevätauringon oikein porottaa ihanaista lämpöään ja yrittää laittaa nuo vaikeat muistot taka-alalle etten vain haaskaa ihanaa vauva-aikaakin murehtimiseen kun kerran raskausajasta suurimman osan niin tein.

Hieman ehkä huvittuneena olen myös tehnyt muutamia havaintoja siitä kuinka uuden perheenjäsenen tulo muuttaa elämää:
  1. Omat vanhempani, eli tytön isovanhemmat ovat moninkertaistaneet vierailunsa meillä. Siis todella moninkertaistaneet... Aiemmin heitä on saanut mankua ja maanitella kylään useimmiten vain todetakseen, että se onnistui vain syntymäpäivänä tai jonkun muun erikoisemman tapauksen vuoksi. Nyt he vierailevat viikottain. En siis nyt valita - mukavaahan se on ja suurin innostus luultavasti laimenee muutamassa vuodessa :).
  2. Ennen HYVIN aamuäreä mies on nykyisin herätessään kuin itse auringonpaiste, etenkin jos saa peiton alle viereensä suloisesti jokeltelevan, aamuisin erittäin seurallisen pikkutytön.
  3. Itseensä ei tule panostettua. Päivän suurin tavoite on käydä suihkussa, jotta hiuskuontalo olisi edes suht ojennuksessa mikäli eksyn kodin seinien ulkopuolelle. Meikata en ehdi ja vaikka ehtisinkin, en viitsi koska en millään jaksa illalla hinkata meikkejä pois kun silmät lurpsaa ja sänky kutsuu.
  4. Lapsen saaminen on karistanut minusta uranaisen elkeet lähes kokonaan. Jossain vaiheessa koin jopa vaikeana jättää tärkeän työn äitiysloman ajaksi, osittain velvollisuudentunnosta, osittain siksi, että tiedän monen mahdollisuuden edes jonkinlaiseen urakehitykseen lipsuvan nenäni edestä tänä aikana. Mutta tällä hetkellä ei voisi vähempää kiinnostaa. Elämän arvot ovat kovasti eri järjestyksessä...
En olisi uskonut, että ensimmäiset haikeuden tunteet tulevat jo näin pian lapsen kehitysvauhdin suhteen. Liimailin tänään albumiin valokuvia sairaala-ajalta ja ensimmäisiltä päiviltä kotona. Tyttö on aivan oman itsensä näköinen, mutta niin kovin pieni nyytti. Vaikkei kokoa toki ole valtavasti vieläkään tuntuu jo tosi haikealle ajatella, että hän tosissaan on kolmessa kuukaudessa kehittynyt jo noin huimasti. Ensimmäiset pikkuruiset vaatteetkin on siirretty kaapin nurkkaan aikoja sitten. Miten se aika voi mennä näin nopeasti..?