maanantai 20. kesäkuuta 2011

Tahtoo tälläisen!

Tupla kukkaro

Tupla kukkaro

Tälläinen Marimekko-ihanuus pompsahti eteeni viime viikkoisella työreissulla lentokentän putiikissa. Melkein 30 euroa moisesta tuplakukkarosta (vaikka nyt kuinka olisi kai-muka-lentokenttähinnat) tuntui paljolle ja siihen se jäi, hyllyyn, kaihoisasti vilkuttamaan kun ei pääsytkään uuteen kotiinsa... Kotona sitten sapetti. Olisihan kukkaro tullut Suureen Tarpeseen. Siihen olisi niin kätevä sulloa kesäkahvilareissua varten pankkikortti tai muutama kolikko, oma valtava - tosin vain kooltaan, ei sisällöltään - kukkaro kun ei uuteen kesäkassiin mahdu. Inhottavan materialistista... Onneksi tytär antaa vielä lainata omaa leikkipussukkaansa. Saapa nähdä kuinka kauan. Aamuiset puurokiukuttelut lupailee kai jo alkavaa uhmaa, juuri kun pääsin sanomasta, että raivostumisilta ruuan suhteen on vältytty :)

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Näppäräsorminen ruokailija

Tyttären puolitoistavuotispäivän kynnyksellä uskallan arvioida hänet todella näppäräksi ruokailijaksi – kiitos sormiruokailun, uskoisin. Pienessä suussa on vielä vähänlaisesti hampaita, mutta neljällä etuhampaalla ja yhtä monella poskihampaalla pilkkoontuu hienosti niin omenalohkot, ruisleipä kuin pähkinätkin – toki asiaankuuluvaa varovaisuutta noudattaen. Ainoa missä tyttö on kenties hieman ikäisiään hitaampi tai kömpelömpi on lusikalla syöminen, mikä sinällään on kyllä hyvin järkeenkäyvää kun siinä missä ikätovereille on tyrkytetty lusikkaa kouraan on meillä rohkaistu ottamaan rohkeasti ruokaa pikkuisiin kouriin ja siitä vain lappamaan. Lusikan käyttöä on harjoiteltu vasta kun tyttö alkoi kiinnittää huomiota aikuisten käyttämiin ruokailuvälineisiin ja selkeästi melko pian sen jälkeen ilmaisi, että lautasen viereen olisi hänellekin parasta ilmestyä jonkinlainen kahveli. Aluksi hän vain istui lusikka kädessä ja jatkoi ruokailuaan vapaana olevin sormin ennen kuin oivalsi miten makaroonit saisi lusikoitua ruokalapun taskun sijaan suuhun asti.

Mieskin tuntuu tyytyväiselle. Monesti hän muistaa sanoa kuinka mukavaa on viettää ruokailuhetkeä yhdessä, jokainen omasta annoksestaan nauttien. Liekö tämä täydellinen laiskan vanhemman ratkaisu: kun kummankaan ei tarvitse huolehtia lapsen ruokailusta voi hyvillä mielin keskittyä omaan aterioimiseen ruuan vielä ollessa lämmintä :). Kun ruokailu on aina ollut omatoimista on meillä myös vältytty suuremmilta ”minä itse!”-raivostumisilta (toistaiseksi ainakin siis…).

Eilen tytär löysi aarteen. Olin juuri lähdössä valmistelemassa iltapalaa kun eteisessä vastaan käveli tytär, joka ylpeästi kuin maailman hienointa evästä pidellen esitteli biojäteasiasta löytämäänsä kuivunutta suklaakeksiä! Yritin selittää, että juu syödään vain pikkuisen puuroa ensin, sitten saat aarteesi pitää kun siitä luopuminen ei tuntunut olevan millään muotoa mahdollista. Mutta kukapa sitä aarteensa luovuttaisi, etenkään viekkaalle äidille, joka kuitenkin sen yrittäisi banaaniin vaihtaa? Niinpä onnellinen pikkutyttö nautti iltapalana yhden erittäin rapsakan suklaaherkun ja muutaman lusikallisen puuroa, maidolla alas huuhdeltuna. Yleensä biojäte saa olla rauhassa kun on kielletty siihen koskemasta, mutta nyt taisi herkuista herkuin murtaa pienen itsehillinnän.

Keksit ovat herkkua, selvähän se, mutta on tyttärelle muodostunut jo muutama inhokkikin. Paprika yhtenä niistä jää syömättä poikkeuksetta, samoin erilaiset salaatinlehdet. Salaatin vielä ymmärrän, en itsekään siitä liiemmin välitä, mutta mehukkaan ja raikkaan paprikan luulisi maistuvan. Myöskään mehua ei tytär suostu juomaan. Kovin hanakasti ei ole kyllä tuputtanutkaan kun muutenkin yritämme välttää turhien sokerien syömistä. Jugurttina mieluiten tarjoilisin maustamatonta, turkkilaista jugurttia hedelmien tai marjojen kera, mutta tytär ei tartu edes lusikkaan sellaista tarjottaessa, ei halua edes maistaa. Pitäköön päänsä, pakottamaan en lähde.

Ilokseni huomasin muuten, että odottamani Adoptiomatka-blogista kirjoitettu kirja ilmestyy tällä viikolla! Olisin sen jo napannut matkalukemiseksi työreissuun, mutta ilmestymispäivä oli vasta loppuviikosta. Ehkäpä se löytää tiensä lomalukemiseksi. Vai kuinkakohan sitä vinkkaisi miehelle, että tämä olisi hyvä tapa muistaa armastaan lähestyvänä vuosipäivänä? Riittäisiköhän tämä? ;)

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Vuosi sitten

Vilkaisu kalenteriin vahvistaa, että tasan vuosi sitten eleltiin parhaan ystävän viimeistä iltaa. Vuosi sitten oli haikea olo, ahdistus ja silti varma olo siitä, että päätös oli oikea. Seuraavana päivänä sitten ystävän kera yhdessä marssittiin viimeiselle matkalle, nuuhkittiin pihalla vielä voikukat ja sitten sanottiin heipat. Tytär oli pieni, vain viiden kuukauden ikäinen.

Vuosi koiratta on mennyt nopeasti. Niin nopeasti, että blogin kirjoittaminenkin on (taas) jäänyt pitkäksi aikaa. Kun ei jaksa niitä kuvia ladata, ja kun ei ole mitään kirjoittamista ja on aina niin kiirekin... Vuosi koiratta ei kuitenkaan tarkoita vuotta ilman mietteitä koirasta tai koirakaverin ikävää. Säännöllisesti käymme miehen kanssa saman keskustelun: "olisi se koira kyllä aika kiva", "joo, niin olisi, mutta ei se nyt millään tässä elämäntilanteessa käy". Haaveilemme ja varmasti molemmat tiedämme, että jonain päivänä pieni tuhinanenä meidänkin arkeamme taas riemastuttaa. Nyt kuitenkin tuntuu tärkelle keskittyä tähän perheeseen, tyttäreen. Tunti joka ilta töiden jälkeen poissa hänen seurastaan olisi töihin palanneelta äidiltä liian suuri uhraus. Ehkäpä kaipaus lapsen lähelle (tai ainakin hänen kaipauksensa äidin lähelle) vähenee kun ikää tulee lisää ja aikaa kuluu, mutta nyt jokainen hetki on liian kauan erossa.

Niin, ja tuntuu kyllä siltäkin, että ei koira kuin koira riitä täyttämään The Elämämme Koiran paikkaa. Vain kerran on ei-vielä-koiraa-päätöksemme ollut enemmän kuin lähellä romuttua kun jostain syystä uutta kotia etsivän bokserineitosen ilmoitus sai meidän molempien sydämet sulamaan. Sovimme, että odotamme seuraavaan päivään ja jos ilmoitus vielä on voimassa, lähdemme Seinäjoelle uutta perheenjäsentä tapaamaan. Ei ollut. Eikä uutta, yhtä oikealle tuntuvaa tapausta ole eteen tullut. Pahinta ikävä on lisäksi helpottanut miehen siskon staffin pentu - niin, tai se on poistanut ikävän kokonaan, tehnyt selväksi, että pennun kanssa elämä on aluksi hmmm... liian mielenkiintoista :).

torstai 3. helmikuuta 2011

Jotain lämmintä

Hillittömässä käsityöinnonpuuskassa valmistui tälläinen. Niin, vasta yksi on valmis, mutta en malta enää pihdata kuvia kun sattui niin ihana kevätaurikoinen päiväkin kuvaamiselle. Kuva nyt ei ole kovin hääppöinen, mutta ihana luonnonvalo oli niin valloittavaa, että pakko oli kameran kanssa häslätä vaikka kamalilta varjoilta välttyminen olikin tosi vaikeaa. Jospä näiden kämmekkäiden (ilmeisesti kynsikäs ilman sormenreikiä on suomeksi kämmekäs - live and learn!) avustuksella töihinpaluu olisi ainakin hitusen lämpimämpi, jos en ajatuksesta muuten olekaan vielä tipan vertaa innostunut. Olisi niin kiva olla vielä kotona tytön kanssa, etenkin nyt kun hän alkaa olla jo tosi seurallinen ja on mukava tehdä yhdessä kaikkea ja lähteminenkin on jo helpompaa.
Ai niin, ohje on hieman mukailtu Novitan kevätnumeron ohjeesta ja lanka Novitan Nallea, vaikka ohje käski käyttää jotain aivan muuta. En vain millään malttanut lähteä etsimään pitkin kaupunkia oikeaa lankaa vaan nappasin marketin hyllystä sopivaksi katsomaani. "Tyypillistä..." tuhahtanee mies - aina sen on pakko saada kaikki nyt ja heti paikalla :) Juu, kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini käsityöasioissa.

Töihin lähteminen sapettaa sekin takia, että olen juuri saanut uuden tehtävän enkä siis ole toiminut tuossa tehtävässä vielä päivääkään ennen äitiyslomalle jäämistä. Jännittää millaiseksi tehtävä lopulta muodostuu, vastaako se odotuksiani ja toisaalta millaisia odotuksia työpaikalla on minun suhteen. Tuntuu vain, että kun arvomaailma on niin totaalisen päälaellaan entiseen nähden, että miten sitä osaa enää suhtautua työhönsä intohimoisesti ja tavoitella tuloksia päivästä toiseen kun elämä ja mielenkiinnon kohteet ovat aivan muualla, kotona. Yritän tolkuttaa itselleni, että luultavasti asetan itse suurimmat paineet. Saisipa vain rauhassa ensi tutustua siihen millaista se onkaan taas joka aamu raahautua kahdeksaksi tietokoneen eteen ja sitten yrittää käynnistellä sitä työminää ja innostua taas projekteista ja uuden tekemisestä. Pelkäänpä vain, että kalenteri on jo puolestani sovittu täyteen palavereja jo ensimmäiselle viikolle ja joudun hyppäämään kelkkaan täydessä vauhdissa. No, yritän tehokkaasti vältellä ajattelemasta asiaa tämän enempää vielä seuraavat kolme viikkoa ja neuloa vaikkapa valmiiksi toisenkin kämmekkään.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Kultasiskoni, osa 2


Uskomatonta! Viime viikolla loppui lähes kolme vuosikymmentiä kestänyt odotus kun viimein sain vanhemmiltani lapsuuteni rakkaimman kirjan, Astrid Lindgrenin Kultasiskoni. Isä oli sitä etsiskellyt nettiantikvariaateista jo varmasti yli vuoden, turhaan. Sitten eräänä kauniina päivänä Google kertoikin, että suomalainen kustantaja aikoo ottaa kirjasta toisen painoksen ja vielä samana iltana ennakkotilaus oli tehty. Aivan yhtä ihana ja kaunis kirja Kultasiskoni on edelleen. Talletin kirjan hyllyyn odottamaan päivää kun saan jakaa sen oman tyttäreni kanssa. Ensin kuitenkin odotetaan, että hän osaa kääntää sivua repimättä, ei tahdo laittaa kirjaa koko ajan suuhunsa ja malttaa pysyä paikallaan pariakymmentä sekuntia kauemmin...

Töihin paluu odottaa minua reilun kuukauden kuluttua. Nopeammin kuin oli suunnitellut. Harmittaa vietävästi, mutta yritän ammentaa iloa siitä, että lapsi saa jäädä kotiin isänsä kanssa. Muistin myös miten toimistolla on kylmä - pitänee siis neuloa käsiin jotain lämmintä.