tiistai 14. kesäkuuta 2011

Näppäräsorminen ruokailija

Tyttären puolitoistavuotispäivän kynnyksellä uskallan arvioida hänet todella näppäräksi ruokailijaksi – kiitos sormiruokailun, uskoisin. Pienessä suussa on vielä vähänlaisesti hampaita, mutta neljällä etuhampaalla ja yhtä monella poskihampaalla pilkkoontuu hienosti niin omenalohkot, ruisleipä kuin pähkinätkin – toki asiaankuuluvaa varovaisuutta noudattaen. Ainoa missä tyttö on kenties hieman ikäisiään hitaampi tai kömpelömpi on lusikalla syöminen, mikä sinällään on kyllä hyvin järkeenkäyvää kun siinä missä ikätovereille on tyrkytetty lusikkaa kouraan on meillä rohkaistu ottamaan rohkeasti ruokaa pikkuisiin kouriin ja siitä vain lappamaan. Lusikan käyttöä on harjoiteltu vasta kun tyttö alkoi kiinnittää huomiota aikuisten käyttämiin ruokailuvälineisiin ja selkeästi melko pian sen jälkeen ilmaisi, että lautasen viereen olisi hänellekin parasta ilmestyä jonkinlainen kahveli. Aluksi hän vain istui lusikka kädessä ja jatkoi ruokailuaan vapaana olevin sormin ennen kuin oivalsi miten makaroonit saisi lusikoitua ruokalapun taskun sijaan suuhun asti.

Mieskin tuntuu tyytyväiselle. Monesti hän muistaa sanoa kuinka mukavaa on viettää ruokailuhetkeä yhdessä, jokainen omasta annoksestaan nauttien. Liekö tämä täydellinen laiskan vanhemman ratkaisu: kun kummankaan ei tarvitse huolehtia lapsen ruokailusta voi hyvillä mielin keskittyä omaan aterioimiseen ruuan vielä ollessa lämmintä :). Kun ruokailu on aina ollut omatoimista on meillä myös vältytty suuremmilta ”minä itse!”-raivostumisilta (toistaiseksi ainakin siis…).

Eilen tytär löysi aarteen. Olin juuri lähdössä valmistelemassa iltapalaa kun eteisessä vastaan käveli tytär, joka ylpeästi kuin maailman hienointa evästä pidellen esitteli biojäteasiasta löytämäänsä kuivunutta suklaakeksiä! Yritin selittää, että juu syödään vain pikkuisen puuroa ensin, sitten saat aarteesi pitää kun siitä luopuminen ei tuntunut olevan millään muotoa mahdollista. Mutta kukapa sitä aarteensa luovuttaisi, etenkään viekkaalle äidille, joka kuitenkin sen yrittäisi banaaniin vaihtaa? Niinpä onnellinen pikkutyttö nautti iltapalana yhden erittäin rapsakan suklaaherkun ja muutaman lusikallisen puuroa, maidolla alas huuhdeltuna. Yleensä biojäte saa olla rauhassa kun on kielletty siihen koskemasta, mutta nyt taisi herkuista herkuin murtaa pienen itsehillinnän.

Keksit ovat herkkua, selvähän se, mutta on tyttärelle muodostunut jo muutama inhokkikin. Paprika yhtenä niistä jää syömättä poikkeuksetta, samoin erilaiset salaatinlehdet. Salaatin vielä ymmärrän, en itsekään siitä liiemmin välitä, mutta mehukkaan ja raikkaan paprikan luulisi maistuvan. Myöskään mehua ei tytär suostu juomaan. Kovin hanakasti ei ole kyllä tuputtanutkaan kun muutenkin yritämme välttää turhien sokerien syömistä. Jugurttina mieluiten tarjoilisin maustamatonta, turkkilaista jugurttia hedelmien tai marjojen kera, mutta tytär ei tartu edes lusikkaan sellaista tarjottaessa, ei halua edes maistaa. Pitäköön päänsä, pakottamaan en lähde.

Ilokseni huomasin muuten, että odottamani Adoptiomatka-blogista kirjoitettu kirja ilmestyy tällä viikolla! Olisin sen jo napannut matkalukemiseksi työreissuun, mutta ilmestymispäivä oli vasta loppuviikosta. Ehkäpä se löytää tiensä lomalukemiseksi. Vai kuinkakohan sitä vinkkaisi miehelle, että tämä olisi hyvä tapa muistaa armastaan lähestyvänä vuosipäivänä? Riittäisiköhän tämä? ;)

1 kommentti:

Anu kirjoitti...

Kiva oli lukea pitkästä aikaa :) sun blogia. Vaikka livenä nähdäänkin, niin ei sitä ehdi ja muista kaikesta jutella. Ja kaikenlisäksi olet todella taitava kirjoittamaan, joten lisää odotetaan :)