maanantai 20. kesäkuuta 2011

Tahtoo tälläisen!

Tupla kukkaro

Tupla kukkaro

Tälläinen Marimekko-ihanuus pompsahti eteeni viime viikkoisella työreissulla lentokentän putiikissa. Melkein 30 euroa moisesta tuplakukkarosta (vaikka nyt kuinka olisi kai-muka-lentokenttähinnat) tuntui paljolle ja siihen se jäi, hyllyyn, kaihoisasti vilkuttamaan kun ei pääsytkään uuteen kotiinsa... Kotona sitten sapetti. Olisihan kukkaro tullut Suureen Tarpeseen. Siihen olisi niin kätevä sulloa kesäkahvilareissua varten pankkikortti tai muutama kolikko, oma valtava - tosin vain kooltaan, ei sisällöltään - kukkaro kun ei uuteen kesäkassiin mahdu. Inhottavan materialistista... Onneksi tytär antaa vielä lainata omaa leikkipussukkaansa. Saapa nähdä kuinka kauan. Aamuiset puurokiukuttelut lupailee kai jo alkavaa uhmaa, juuri kun pääsin sanomasta, että raivostumisilta ruuan suhteen on vältytty :)

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Näppäräsorminen ruokailija

Tyttären puolitoistavuotispäivän kynnyksellä uskallan arvioida hänet todella näppäräksi ruokailijaksi – kiitos sormiruokailun, uskoisin. Pienessä suussa on vielä vähänlaisesti hampaita, mutta neljällä etuhampaalla ja yhtä monella poskihampaalla pilkkoontuu hienosti niin omenalohkot, ruisleipä kuin pähkinätkin – toki asiaankuuluvaa varovaisuutta noudattaen. Ainoa missä tyttö on kenties hieman ikäisiään hitaampi tai kömpelömpi on lusikalla syöminen, mikä sinällään on kyllä hyvin järkeenkäyvää kun siinä missä ikätovereille on tyrkytetty lusikkaa kouraan on meillä rohkaistu ottamaan rohkeasti ruokaa pikkuisiin kouriin ja siitä vain lappamaan. Lusikan käyttöä on harjoiteltu vasta kun tyttö alkoi kiinnittää huomiota aikuisten käyttämiin ruokailuvälineisiin ja selkeästi melko pian sen jälkeen ilmaisi, että lautasen viereen olisi hänellekin parasta ilmestyä jonkinlainen kahveli. Aluksi hän vain istui lusikka kädessä ja jatkoi ruokailuaan vapaana olevin sormin ennen kuin oivalsi miten makaroonit saisi lusikoitua ruokalapun taskun sijaan suuhun asti.

Mieskin tuntuu tyytyväiselle. Monesti hän muistaa sanoa kuinka mukavaa on viettää ruokailuhetkeä yhdessä, jokainen omasta annoksestaan nauttien. Liekö tämä täydellinen laiskan vanhemman ratkaisu: kun kummankaan ei tarvitse huolehtia lapsen ruokailusta voi hyvillä mielin keskittyä omaan aterioimiseen ruuan vielä ollessa lämmintä :). Kun ruokailu on aina ollut omatoimista on meillä myös vältytty suuremmilta ”minä itse!”-raivostumisilta (toistaiseksi ainakin siis…).

Eilen tytär löysi aarteen. Olin juuri lähdössä valmistelemassa iltapalaa kun eteisessä vastaan käveli tytär, joka ylpeästi kuin maailman hienointa evästä pidellen esitteli biojäteasiasta löytämäänsä kuivunutta suklaakeksiä! Yritin selittää, että juu syödään vain pikkuisen puuroa ensin, sitten saat aarteesi pitää kun siitä luopuminen ei tuntunut olevan millään muotoa mahdollista. Mutta kukapa sitä aarteensa luovuttaisi, etenkään viekkaalle äidille, joka kuitenkin sen yrittäisi banaaniin vaihtaa? Niinpä onnellinen pikkutyttö nautti iltapalana yhden erittäin rapsakan suklaaherkun ja muutaman lusikallisen puuroa, maidolla alas huuhdeltuna. Yleensä biojäte saa olla rauhassa kun on kielletty siihen koskemasta, mutta nyt taisi herkuista herkuin murtaa pienen itsehillinnän.

Keksit ovat herkkua, selvähän se, mutta on tyttärelle muodostunut jo muutama inhokkikin. Paprika yhtenä niistä jää syömättä poikkeuksetta, samoin erilaiset salaatinlehdet. Salaatin vielä ymmärrän, en itsekään siitä liiemmin välitä, mutta mehukkaan ja raikkaan paprikan luulisi maistuvan. Myöskään mehua ei tytär suostu juomaan. Kovin hanakasti ei ole kyllä tuputtanutkaan kun muutenkin yritämme välttää turhien sokerien syömistä. Jugurttina mieluiten tarjoilisin maustamatonta, turkkilaista jugurttia hedelmien tai marjojen kera, mutta tytär ei tartu edes lusikkaan sellaista tarjottaessa, ei halua edes maistaa. Pitäköön päänsä, pakottamaan en lähde.

Ilokseni huomasin muuten, että odottamani Adoptiomatka-blogista kirjoitettu kirja ilmestyy tällä viikolla! Olisin sen jo napannut matkalukemiseksi työreissuun, mutta ilmestymispäivä oli vasta loppuviikosta. Ehkäpä se löytää tiensä lomalukemiseksi. Vai kuinkakohan sitä vinkkaisi miehelle, että tämä olisi hyvä tapa muistaa armastaan lähestyvänä vuosipäivänä? Riittäisiköhän tämä? ;)

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Vuosi sitten

Vilkaisu kalenteriin vahvistaa, että tasan vuosi sitten eleltiin parhaan ystävän viimeistä iltaa. Vuosi sitten oli haikea olo, ahdistus ja silti varma olo siitä, että päätös oli oikea. Seuraavana päivänä sitten ystävän kera yhdessä marssittiin viimeiselle matkalle, nuuhkittiin pihalla vielä voikukat ja sitten sanottiin heipat. Tytär oli pieni, vain viiden kuukauden ikäinen.

Vuosi koiratta on mennyt nopeasti. Niin nopeasti, että blogin kirjoittaminenkin on (taas) jäänyt pitkäksi aikaa. Kun ei jaksa niitä kuvia ladata, ja kun ei ole mitään kirjoittamista ja on aina niin kiirekin... Vuosi koiratta ei kuitenkaan tarkoita vuotta ilman mietteitä koirasta tai koirakaverin ikävää. Säännöllisesti käymme miehen kanssa saman keskustelun: "olisi se koira kyllä aika kiva", "joo, niin olisi, mutta ei se nyt millään tässä elämäntilanteessa käy". Haaveilemme ja varmasti molemmat tiedämme, että jonain päivänä pieni tuhinanenä meidänkin arkeamme taas riemastuttaa. Nyt kuitenkin tuntuu tärkelle keskittyä tähän perheeseen, tyttäreen. Tunti joka ilta töiden jälkeen poissa hänen seurastaan olisi töihin palanneelta äidiltä liian suuri uhraus. Ehkäpä kaipaus lapsen lähelle (tai ainakin hänen kaipauksensa äidin lähelle) vähenee kun ikää tulee lisää ja aikaa kuluu, mutta nyt jokainen hetki on liian kauan erossa.

Niin, ja tuntuu kyllä siltäkin, että ei koira kuin koira riitä täyttämään The Elämämme Koiran paikkaa. Vain kerran on ei-vielä-koiraa-päätöksemme ollut enemmän kuin lähellä romuttua kun jostain syystä uutta kotia etsivän bokserineitosen ilmoitus sai meidän molempien sydämet sulamaan. Sovimme, että odotamme seuraavaan päivään ja jos ilmoitus vielä on voimassa, lähdemme Seinäjoelle uutta perheenjäsentä tapaamaan. Ei ollut. Eikä uutta, yhtä oikealle tuntuvaa tapausta ole eteen tullut. Pahinta ikävä on lisäksi helpottanut miehen siskon staffin pentu - niin, tai se on poistanut ikävän kokonaan, tehnyt selväksi, että pennun kanssa elämä on aluksi hmmm... liian mielenkiintoista :).