torstai 1. maaliskuuta 2012

"Mimmi miun ystävä"


En tiedä miksi koskaan suostuin. Tai tiedän. Minut suostuteltiin. Maalailtiin kuvat leppoisista mummolan kissakavereista, jotka raukeina makoilivat uuninpankolla ja vaivautuivat esille vain syömään vastaongittuja ahvenia tai kun maitokippoa täytettiin. Ja mistäpä sen olisi tiennyt, kun eräänä elokuisena iltapäivänä kannoimme kotiin sen hirmuisen pienen karvapallon, että saisimme pian heittää hyvästit kolmelle sohvalle, nojatuolille, kaikille liukuestematoille ja muutaman huoneen tapeteille… Mistäpä sen olisi tiennyt. Tai ehkä: mistäpä koiraihminen sen olisi tiennyt.

Olen aina pitänyt kissoja epäilyttävinä ja arvaamattomina. En pidä siitä, että kesken silittelyn käteen tarraa neulanterävät hampaat tai kynnet. Pidän koirissa juuri siitä, että ne ovat useimmiten selkeästi luettavia, ennalta-arvattaviakin. Koiran miellyttämisen halu on aitoa ja rehellistä ja sen ystävyys ja luottamus sataprosenttista. Ja nyt tietysti kissaihmiset parahtavat, että en vain tunne kissaani, että kyllä sen mielenliikkeet oppii ennakoimaan kunhan siihen tutustuu. Näin varmasti on ja tunnustan avoimesti, että koen todella vaikeaksi päästä selville kissakakaramme henkisestä elämästä. Kuinka ensin voi ravata karmea hullun kiilto silmissä pitkin kattolaipioita ja sitten yhtäkkiä hurista kainaloonpääsyä ja hellittelyä? Miksei herkullisinkaan kissanruoka kelpaa kuin silloin tällöin? Miksi kissanhiekkaa on pakko aina levitellä ympäriinsä vaikka laatikko olisi putipuhdas? En vain kasva kissaihmiseksi. En osaa. Yritän kyllä – oikeasti. Ja jopa nautin yhteisistä hetkistä sylikkäin, iltahämärissä, tv:n ääressä.

Ja se tärkein syy miksi yhä yritän luoda suhdetta kissapoloiseen on tietysti tytär. Pieni kaksivuotias rakastaa Mimmi-kissaansa koko sydämestään. Uusille ihmisille tärkein uutinen on: meillä on Mimmi. Tärkein kysymys aamulla tai hoidosta palatessa: missä Mimmi. Tärkein miete illalla ennen nukkumaanmenoa: Mimmi miun ystävä. Ja mikä ihmeellisintä, myös kissa taitaa rakastaa tyttöä. Se ei koskaan kynsi tai pure vaikka kohtelu pienissä käsissä olisi kovakouraisempaakin. Se ei koskaan pakene vaikka rakkaudenosoitukset muistuttavat enemmän litistämistä kuin hellää halia. Eikä se koskaan unohda aamulla ensimmäisenä saapastella pienen sängyn viereen tarkistamaan ollaanko siellä jo hereillä.

Ehkäpä tämä tästä siis… Eikö niin?

3 kommenttia:

Mrs.Marple kirjoitti...

Meillä isäntä on kissaihmisiä, tytär haluaisi koiran. Saa nähdä kuinka käy ja kuka voittaa jahka tupa on valmis :D

Pia kirjoitti...

Niin tämä taitaa mennä toiset on henkeen ja vereen kissaihmisiä ja toiset taas koiraihmisiä. Itse kuulun niihin kissaihmisiin. Uskon, että kissa, jos sen luottamuksen joskus voittaa, on kyllä aivan yhtä omistautunut ellei jopa enemmän omistajaansa. Voihan se olla, että olen itse samanlainen, jos minun luottamuksen joskus saa, niin se myös pitää!

Viivy kirjoitti...

Oivoi, samasta asiasta juuri päinvastaiset tunnelmat :D

Asustin tosiaan koiranpennun kanssa n 2kk, ja vieläkin hengaillaan säännöllisesti samoissa piireissä. Minua taas koirassa uuvuttaa loputon kohkaaminen (pentu kun on), haukkuminen, kuolaaminen, kerjääminen, se että komentaessa on niiiin nöyrää ja matalaa, ja minuutin päästä sama vouhkaaminen taas käynnissä. Itse koiranomistajakin välillä kadehtii kissoja jotka on rauhallisia ja hiljaisia ja eivätkä ole koko ajan vaatimassa huomiota... Niin erilaisia fiiliksiä samoista eläimistä - onneksi ei tarvitse valita kummat on parempia :)

Ja kyllähän se koira on kiva ulkoilukaveri ja aina niin iloinen kun vähänkin huomioi, vaan silti kissaihmiselle kissaa ei mikään voita..