torstai 15. maaliskuuta 2012

Vannomatta paras (jälleen)


Tänäkin keväänä vannoin, ette taatusti kylvä yhtään siementä kasvamaan ja turhaudu kun peukaloni ei viherräkään samaan tapaan kuin kuvitelmissani. Puutarhaharrastuksessani (pakko se on näiden vuosien ja kokemusten jälkeen kai karvaasti myöntää) pätee näet sama sääntö kuin käsitöissä: alkuinnostus ei riitä kantamaan projektia loppuun saakka ja usein päädynkin joko keräilemään ja purkamaan niitä kesken jääneitä käsitöitä tai sitten tässä tapauksessa heitän kesän lopulla kitukasvuiset taimet viimein tunkiolle kun lannoitus ja säännöllinen huolto ovat taas vähän jääneet rempalleen. Noh, sinnikkyyttä minulta sen sijaan ei tunnu puuttuvan kun kuitenkin vuodesta toiseen jaksan yrittää :). Siksipä upouuden pienoiskasvihuoneen muovin alle pääsi turvejiffyihin muhimaan kahdeksan kappaletta chilejä ja toinen mokoma kirsikkatomaatteja. Sen verran yritän kuitenkin olla realisti, etten tästä (kai) enää aio viljelmääni levittää. Kesäkukat ostan kiltisti puutarhalta. Viimekesäisten pelargonian taimien elvyttely varaston hyllyillä taitaa olla myös tuhoon tuomittu yritys. Puutarhurin olisi ehkäpä pitänyt muistaa kastella niitä jokunen kerta useammin talven aikana…

Hieman ironisesti haaveilen kuitenkin takapihalle viherhuonetta. Osaksi toki aivan tarkoituksenmukaiseen toimintaankin eli herkempien kasvien kuten oikeiden tomaattien ja kurkkujen kasvatukseen, mutta suureksi osaksi huvimajaksi ja suojaisemmaksi oleskelutilaksi, ehkä myös lapselle leikkipaikaksi. Viime kesänä kävinkin katsomassa mallia jo vanhempien mökkinaapurin pihalla, jonne oli vanhoista ikkunalaseista pystytetty oikein hurmaava viherhuone, jossa kelpasi nauttia aamukahveista ja seurailla tomaatintaimien kiipeilyä tukivarsiaan pitkin. Tässä kohtaa kuitenkin minun ja insinöörimiehen mielikuvat toteutuksesta lähtevät eri suuntiin. Insinöörimies haluaa faktaa, kuvat ja mitat ja kai naulatkin valmiiksi valittuina ennen kuin suostuu toteuttamaan, kun taas minä lähtisin paikalliselle rakennuskirpparille ja keräilisin sopivalta vaikuttavat ikkunalasit ”… ja siitä se sitten lähtisi” :).


No, kesää ja kärpäsiä, viherhuonetta, pyykkitelinettä, pihavarastoa, pihan laatoitusta, kasvatusastioita, kukkapenkkien kiveämistä ja hirrrrrveän paljon muita projekteja odotellessa: hyvää kevättä kaikille!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Sängylle seuralainen


Tällaisen ihanuuden pelastimme miehen mummolan vintiltä lapsen ensimmäiseksi sängyksi. Yhtä pinnaa piti hieman liimailla, mutta muuten sänky on ihan priimakunnossa ja maalikin ihanasti näyttää alkuperäisen värin olleen sininen nykyisen punaisen sävyn alta pilkistellen. Erehdyimme luulemaan, että sänky on miehen puuseppä-ukin käsialaa, mutta tarkempi tutustuminen aikakauden sänkyihin internetin ihmeellisessä maailmassa paljastaakin, että se taitaa olla Niemen tehtaiden käsialaa. No, aarteen arvoa se ei alenna. Tytärkin ihastui isojen tyttöjen sängystä kertaheitolla. Kuva on samaiselta illalta muutama kuukausi takaperin kun kannoimme sängyn lastenhuoneeseen. Tyttö otti heti viltin ja unikavereita ja parkkeerasi vanhalle lurpsahtaneelle patjalle eikä raaskinut poistua koko iltana.


Sänky itsessään saa siis jäädä entiseen kuosiinsa. Ei sitä raaski hio tai maalata, se on täydellinen juuri noin. Patjan sentään ostin uuden, vaikka se hieman haasteelliseksi osoittautuikin, vanha sänky kun on vain 60cm leveä ja 160cm pitkä. Näppäränä emäntänä vuolin kapeimmasta vaahtomuovipatjasta hyvän siivun pois puukolla ja ompelin päällisen takaisin – hyvä tuli. Vielä asiaankuuluvat Muumi-lakanat ja sänky oli nukkujaa vaille valmis.

Tytär on nyt siis muutaman kuukauden opetellut omassa sängyssä ja omassa huoneessa nukkumista. Muutos taisi koetella äitiä enemmän kuin tytärtä ja yöt sujuvat vaihtelevalla menestyksellä. Vähintään kerran yössä pieni paitaressu hiippailee yhä makuuhuoneeseemme ja joko kainosti kysäisee pääsisikö viereen tai sitten ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa vimmatun kiipeämisen – useimmiten päätyäkseen kuitenkin palautetuksi omaan sänkyynsä. Aamuyön viimeisinä tunteina, juuri ennen herätyskellon pirahdusta tosin on myönnettävä, että kontrolli pettää. Joka aamu. Silloin on kiva ottaa lämmin paketti kainaloon ja ottaa vielä pikkuiset tirsat pienet kädet kaulalla, poski poskea vasten, saman peiton alla.

Nyt ongelmana on, että tarvitsisin sängylle kaverin. Hirmuinen kiire ei olisi, mutta kun olisi pakko jo se saada. Tahdon! Haluan! Miksei sitä löydy?! Kesällä odotettava nukkuja toki viettää ensin hyvän aikaa pinnasängyssä ennen kuin siirtyy esikoisen seuraan isompaan sänkyyn, mutta tavoilleni uskollisena olen malttamaton ja etsintä käy jo kuumeisena. Moni muukin vain taitaa olla pelastanut näitä ihanuuksia lastenhuoneisiinsa, sillä näyttää, että netti on pullollaan samanlaisia blogituskailuja ja halutaan ostaa–ilmoituksia. Sänky muuten on mahdollista pinota kerrossängyksi. Sitä en kuitenkaan suunnittele, sillä pinoamisen mahdollistavat matalat tapit päädyissä eivät aivan näytä täyttävän kaikkia turvallisuusvaatimuksia vaan sängyt tulisivat vieretysten samaan huoneeseen. Mutta, kenties tämän mahdottoman(?) tehtävän edessä onkin hyvä todeta, että onneksi olen ajoissa liikkeellä!


perjantai 2. maaliskuuta 2012

... sitä koskaan valmiiksi en saa

Miksi, oi miksi on aina hauskempaa aloittaa uusi käsitöitä kuin saattaa niitä loppuun? Tai edes puoliväliin? Kesken on ainakin:
  • Toinen kämmekäs (jonka aloittamisesta kirjoittelin jo hyvissä ajoin viime vuonna)
  • Kaulahuivi (vai-mikä-se-nyt-onkaan-rengas kun kietaistaan kaulalle)
  • Villasukat (ne tyssää aina kantapäähän, kokokin tuli liian pieni, joten purin aikaansaannoksen eilen)
  • Lapsen villahaalari (on jo kasvanut koosta yli, joten jäljelle taitaa jäädä 12 kerää sukkalankaa...)
  • Villashaali (oli jo kadoksissakin hyvän aikaa, kunnes viimein ilmaantui tv-tason uumenista)
Ja niin syyhyttäisi aloittaa:
  • Jokin kiva kesäneule lapselle
  • Virkattu matto
  • Jotakin ihanaa viemistä rotinoille kolmelle lähiaikoina syntyvälle vauvalle - mitähän se voisi olla?
Mutta eikös se olisi perusteltuakin aloittaa rotinaviemisten teko ennemmin kuin keskittyä talvisiin keskeneräisiin näin kiivaimman kevään odotuksen keskellä..?

torstai 1. maaliskuuta 2012

"Mimmi miun ystävä"


En tiedä miksi koskaan suostuin. Tai tiedän. Minut suostuteltiin. Maalailtiin kuvat leppoisista mummolan kissakavereista, jotka raukeina makoilivat uuninpankolla ja vaivautuivat esille vain syömään vastaongittuja ahvenia tai kun maitokippoa täytettiin. Ja mistäpä sen olisi tiennyt, kun eräänä elokuisena iltapäivänä kannoimme kotiin sen hirmuisen pienen karvapallon, että saisimme pian heittää hyvästit kolmelle sohvalle, nojatuolille, kaikille liukuestematoille ja muutaman huoneen tapeteille… Mistäpä sen olisi tiennyt. Tai ehkä: mistäpä koiraihminen sen olisi tiennyt.

Olen aina pitänyt kissoja epäilyttävinä ja arvaamattomina. En pidä siitä, että kesken silittelyn käteen tarraa neulanterävät hampaat tai kynnet. Pidän koirissa juuri siitä, että ne ovat useimmiten selkeästi luettavia, ennalta-arvattaviakin. Koiran miellyttämisen halu on aitoa ja rehellistä ja sen ystävyys ja luottamus sataprosenttista. Ja nyt tietysti kissaihmiset parahtavat, että en vain tunne kissaani, että kyllä sen mielenliikkeet oppii ennakoimaan kunhan siihen tutustuu. Näin varmasti on ja tunnustan avoimesti, että koen todella vaikeaksi päästä selville kissakakaramme henkisestä elämästä. Kuinka ensin voi ravata karmea hullun kiilto silmissä pitkin kattolaipioita ja sitten yhtäkkiä hurista kainaloonpääsyä ja hellittelyä? Miksei herkullisinkaan kissanruoka kelpaa kuin silloin tällöin? Miksi kissanhiekkaa on pakko aina levitellä ympäriinsä vaikka laatikko olisi putipuhdas? En vain kasva kissaihmiseksi. En osaa. Yritän kyllä – oikeasti. Ja jopa nautin yhteisistä hetkistä sylikkäin, iltahämärissä, tv:n ääressä.

Ja se tärkein syy miksi yhä yritän luoda suhdetta kissapoloiseen on tietysti tytär. Pieni kaksivuotias rakastaa Mimmi-kissaansa koko sydämestään. Uusille ihmisille tärkein uutinen on: meillä on Mimmi. Tärkein kysymys aamulla tai hoidosta palatessa: missä Mimmi. Tärkein miete illalla ennen nukkumaanmenoa: Mimmi miun ystävä. Ja mikä ihmeellisintä, myös kissa taitaa rakastaa tyttöä. Se ei koskaan kynsi tai pure vaikka kohtelu pienissä käsissä olisi kovakouraisempaakin. Se ei koskaan pakene vaikka rakkaudenosoitukset muistuttavat enemmän litistämistä kuin hellää halia. Eikä se koskaan unohda aamulla ensimmäisenä saapastella pienen sängyn viereen tarkistamaan ollaanko siellä jo hereillä.

Ehkäpä tämä tästä siis… Eikö niin?